Olen tiennyt tämän päivän tulevan, mutta en tiennyt hetkeä.

On tullut olo, että on aika luopua Sivulauseesta, aika vaihtaa toisaalle. Jokin vaihe tuntuu olevan lopuillaan, tarvitsen uuden alun. Minulle tulee näitä kausia toisinaan, Sivulause on nyt kolmas paikka, johon olen nettipäiväkirjaani kirjannut.

Vaikka pinnaltapäin katsottuna mikään ei muutu, minulle on muutos alkaa kirjoittaa toiseen blogiin, toisen otsikon alle. Sen muutoksen tarvitsee silloin, kun on itse muuttunut. Viimeisen vuoden aikana olen vanhentunut ehkä enemmän kuin koskaan. Nimenomaan vanhentunut, en kasvanut, sen mullistuksen koin neljätoistavuotiaana. Sitä on vaikea selittää itselleenkään, miksi juuri nyt. Osittain kai siksi, että olen toipumaan päin. Masentuneisuus on hellittänyt otettaan, ihmissuhteiden rikkoutumisten aiheuttamat haavat on nuoltu ja laastaroitu, osa arpeutunutkin. Rakennan uutta ja se on helpompaa kun on konkreettinenkin uudistus. En tahdo pakoon, sillä tiedän etten pääse. Muistot minut rakentavat. Kyse on vain tunteesta.

Jatkan kirjoittamista Sielulinnun kolossa, olette tervetulleita ja toivottuja lukemaan. Kolo löytyy myös blogilistalta.


Sivulauseen parissa on kulunut antoisat kolme vuotta. Hankalat kolme vuotta, opettavaiset kolme vuotta, hienot kolme vuotta. Kirjoitan, koska minun täytyy. Kirjoitan itselleni, kirjoitan kirjoitukselle, kirjoitan maailmalle. Kirjoitan oletetulle lukijalle, joka on kaikki ja ei-kukaan.

Moominvalley Hardcore Crew keikalla -
raivoa ja iloa hc-punkin muotoon puettuna

lauantaina 15.3.08 @ Park 57, Oulu
- mukana myös amerikasta asti saapunut Naked Agression sekä itse TK eli Terveet kädet. Punk!

keskiviikkona 19.3.08 @ 45 Special, Oulu
- muina bändeinä metallisempi Valu sekä funkisti rockaava Dian. Historianopiskelijoiden järkkäämä tapahtuma Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä, liput 2e/3e.


Ihan vaan, jos jotakuta kiinnostaa tulla katsomaan, kun bloggaaja soittaa kitaraa. Voitte kuvitella, miten innoissani olen varsinkin tosta lauantain keikasta. Numerobaarit kutsuvat.

"Nuoruuden haave, maailma on suuri
kutsuva, kirkas ja maalattu juuri

pysyvillä väreillä."


Muutakin kuuluu kuin yksinäisyyden kokemusta. Kuvassa Peppilotta on kääntänyt kasvonsa aurinkoon penkkarirekan lavalla. Oli talven kauneimpia päiviä, mutta villapaitaan, kolmiin sukkahousuihin, polvisukkiin, villasukkiin, jalan mittaisiin villasäärystimiin, kahteen kaulaliinaan, sormikkaisiin ja kirjaviin lapasiin kääriytynyt, kaakaota termospullosta nauttiva Peppilotta ei palellut lainkaan. Mukavaakin oli, vaikka ennalta pelkäsin koko päivää. Pelkäsin, että tuntisin itseni ulkopuoliseksi ja surulliseksi, enkä osaisi riehaantua lainkaan, mutta hyvien ystävien seura ja suorituspaineettomuus tekivät päivästä lopulta hienon.

Ylipäänsä tätänykyä on enemmän hyviä kuin huonoja päiviä. Kevään valo aiheuttaa vastustamattoman kesänkaipuun, ja kesäsuunnitelmat täyttävät pään. Tuntuu epätodelliselta, milloin minun elämäni kipusi pois mustan kaivon pohjalta. Muutokset huomaa vasta jälkeenpäin, ei silloin kun elää niiden sisällä. Paljon on vielä tekemistä, elämä vasta hapuilee suuntaansa, mutta aikaakin on. Vaikka mistä sitä tietää. Kaikki me kuolemme pian, siksi tärkeitä asioita ei saa lykätä tuonnemmaksi.

Tärkeitä, kuten rakkautta.

65 astetta pohjoista leveyttä

Juna on myöhässä tunnin. Talvikuningas vie kauas aseman hälystä, äärettömään avaruuteen, pimeään.

Oulussa on kylmempi kuin mihin on tottunut. Lapaset ovat hautautuneena reppuun muiden vaatteiden alle, kun niitä kaipaisi. Kävelen kotiin yöpakkasessa, viima viiltää läpi takin.

Kotona on vähemmän kotonaan kuin muualla. Muualla on helpompi unohtaa, helpompi olla. Täällä on niin sekaista, kaoottisuus huokuu väsymystä elämään.

Kahdeksannesta kerroksesta näkee yli kaupungin ja taivas on lähempänä, melkein yltäisi koskettamaan sen lakea. Limenvihreässä keittiössä kirjoitin:


yksinäinen olo. sellainenen kuin aina.
että on mukillinen teetä, kynä ja paperia.
hiljaisuus ympärillä ja sisällä,
vaikka ympäristö on yhtä äänimaisemaa.
taivas selkenee, aurinko siivilöityy ikkunasta
keittiön pöydälle valoisiksi läikiksi.

"Suuret luvut vie harhaan
(pidän elämästä liiaksi)
itseään vie harhaan
kun sanoja on liikaa"

tai liian vähän.

ihmiset liukuvat kauas
vanhat haalenevat
uusia en osaa päästää lähelle
mitä minulla olisi annettavaa, jaettavaa?
jäävät etäisiksi kaikki.

siksi perhe on arvokas
ja eläimet.
oikku, jolle kerroin salaisuuteni.

näin on ollut aina.

aina päätyy kysymään samaa
sama kehä, umpikuja

mikä tuntuu mielekkäältä?
mikä on elämäni tarkoitus?

ehkä on aika lähteä
kun alkaa särkeä päätä
ja vihot täyttyvät ajatusvirrasta

vaikka juuri silloin ei saisi paeta.

muuttaakin pitäisi taas.
en minä tahtoisikaan juurtua,
tuntea taloja kodeiksi.
onko stressaavampaa kuin jatkuva epävarmuus?
ja sitä täynnä koko elämä.
"ota vuoteesi ja kävele"
sanoi vuokraisäntä ja minä tottelin.
väsyttää ajatuskin.

kasa läpikäymättömiä tärkeitä papereita.
onnistun sotkemaan kaiken.
vaikkei siihen mitään onnistumista tarvita.

aina välillä vaivun tähän olotilaan
se on ahdistuneisuutta
maailmassa heitettynä olemisesta
eikä sitä voi välttää jos pysähtyyy ajattelemaan.

hiljalleen
muutun näkymättömäksi.

paleltaa.



Syytetäänkö eksistenssifilosofeja?

Kierkekaard -esi-isää
Heideggeria
Sartrea ja Beauvoiria

että minusta tuli tällainen?

vai kenties A.W. Yrjänää ja Torsti Lehtistä,

vaikuttavia opettajia, Happoa ja Papusta

taikka perhettä:

äitiä ja isää
isoveljeä
koko lähisukua samantien

muita ihmissuhteita unohtamatta?

entä oma osuuteni
luone, temperamentti

onko minussa mitään omaa?

elääkseen autenttisesti
on jatkuvasti valittava
itsenäisesti, yksin
kannettava vastuunsa
olemuksestaan
olemassaolostaan

ja mikä on minuuden pysyvä osa,
mikä yhdistää tämänhetkisen minän
ja sen pikkutytön, joka
osasi luottaa iltarukoukseen?

muisto, muiston pysyvyys.
muistot, jotka meidät rakentavat.

Rakas päiväkirja,

Tänään on ollut merkittävä päivä.

Maailmankuvani on kehittynyt suuren harppauksen. Tänään opin ymmärtämään suhteellisuusteoriaa.

Suhteellisuusteoria, kaikkihan sen tietävät, niin kuin jokainen suomalainen on lukenut Tuntemattoman sotilaan ja jokainen kirjallisuudesta kiinnostunut Joycen Odysseuksen. Eli jokunen tietää, ja muut keskittyvät nyökyttelemään, myötäilemään vakuuttavasti ja ihailemaan suuria saavutuksia.

Fysiikka on upeaa, sanoo humanistityttö silmät kiiluen.

Kiitos tästä innostavasta tiedon hitusesta kuuluu Kari Enqvistille ja popularisoidulle tieteenkirjoitukselle teoksessa Suhteellisuusteoriaa runoilijoille, sekä ystävälleni, jonka kautta kirja päätyi käsiini, toki itse Einsteinia unohtamatta.

Olen lukenut tietoteoriaa, Ajatus -sarjan filosofiankirjasta, jota myös oppikirjaksi kutsutaan, jonka on kirjoittanut Jussi Kotkavirta, mies, jonka seurassa eräänä jouluaattoiltana pelasin Trivial pursuittia. Filosofin joukkue ei voittanut tuota yleistiedon kisaa, mutta eihän elämässä olekaan kyse pelistä, voittamisesta ja häviämisestä. Kirja kuitenkin menetti uskottavuutensa jo johdannossa, jossa esimerkin yhteydessä todettiin "Tyttöjen ja poikien uteliaisuus suuntautuu alusta pitäen hieman erityyppisiin asioihin." Lukeminen pysähtyi, kun aloin epäuskoisena nauraa, niin kuin nyt kirjaston lukusalissa voi nauraa hiljaa hämmästystään. Kuinka kirjassa, jonka pitäisi kai kannustaa kriittiseen ajatteluun ollessaan sentään lasten filosofian oppikirja, voidaan todeta tuollaista aivan ohimennen, kuin itsestäänselvänä totuutena. Missä ovat väitteen perusteet? Mistä ihmeen alusta lähtien, hedelmöittymisestä vai ensimmäisestä henkäyksestä, ja minkälaisiin erityyppisiin asioihin? Ehkä juuri tämän takia yhteen filosofiankirjaan yhdistyvät yleensä monen tekijän voimat, ajatuskriittisyyden säilyttämiseksi. Pitkä miinus, mutta tästä huolimatta jatkoin lukemista toistaiseksi sivulle 111 asti uuden luvun alkuun.

Lisäksi olen lukenut Kantin moraaliteoriaa ja Ralph Walkerin selventäviä kommentteja. Kantista minä viehdyn kerta kerran jälkeen kaikilla filosofian aloilla, vaikka olen varma että hänestä vielä löytyy jokin luotaantyöntävyys, se on kauempana kuin kenelläkään. Tietysti se on vain perehtymättömyyttäni, perehtymättömyyteni on ainoa mistä olen varma, mutta Kantia ei voi silti jättää huomioimatta, ei laisinkaan. Eihän se ole trendikästä tietenkään, nuorten vihaisten miesten (tietysti, sillä filosofia on miehinen ala ja sen kieli, josta yhtäkaikki päihdyn, on maskuliinista kieltä) (sekä naisten) pitäisi viehtyä Nietzschestä (jonka konsonantteja en vieläkään osaa tarkistamatta kirjoittaa oikein, se on ensimmäinen asia, mikä täytyy ennen kirjoituksia opetella).

Maskuliinisen kielen vastapainoksi, (joka yhtäkaikki on varsin päihdyttävää, yksi syy miksi viehdyn filosofiasta on juurikin sen kieli, sanat ja lauseet kuten aivokummitus ja entropia ja "jotta voitaisiin tahtoa sitä, mitä pelkkä järki määrää aistivaikutelmia vastaanottavalle rationaaliselle olennolle muodossa 'sinun pitäisi', on varmastikin tarpeen, että järki pystyy tuottamaan mielihyvän tai hyvinvoinnin tunteen velvollisuuden täyttämisestä, ja on siis tarpeen sellainen järjen toiminnan syysuhteiden ketju, jonka kautta se voi määrätä tunnekokemusta periaatteidensa mukaisesti.") olen lukenut Heidi Liehun Kirsikankukkia, joka on kielellisessä lentävyydessään varsin hyvä.

Tänään olen pahantuulinen, vihainen, väsynyt, uupunut. Ei sitä huomaa, eihän mitään koskaan huomaa. Minä olen nauravainen ja ymmärtäväinen. Loputtoman ymmärtäväinen ja odottava ja vaatimaton. Olen niin väsynyt olemaan kiltti. Olen väsynyt olemaan anteeksi antava ja kaiken hyväksyvä hymyilevä Minya. Olen väsynyt siihen, etten vaadi itselleni mitään, en niin että uskaltaisin sanoa sen ääneen, vaatia niin että muutkin näkisivät toiveeni. En osaa suuttua, minä ymmärrän toisia ihmisiä, ainakin kuvittelen ymmärtäväni vaikka kaikki ymmärtäminen on toisin ymmärtämistä, tai ainakin hyväksyn, annan heidän olla. Annan kaikkien muiden paitsi itseni olla. Tänään minä vihaan itseäni ja olemassaoloa ja maailmaa, minä en jaksa kuulla yhtään sanaa. Minä haluan huutaa ja viskoa tavaroita, haluan purkaa tämän johonkin.

Minulla ei ole keinoja käsitellä vihaa.

Tänään elämästä ei tule mitään, tämä on taas niitä päiviä. Tänään tulevaisuutta ei ole, se on aivan samanlainen kuin nykyisyys ja entisyys, jatkuva harmaiden päivien virta, päivien joina ajattelee ihmiselämän lainalaisuuksia, syömistä ja nukkumista, pitää itsensä käynnissä kuin hyödyttömän koneen, aivan kuin käynnissä pysyminen olisi jokin itsetarkoitus.

Kaiken pohjalla on pelko, niin kuin aina. Tarve tulla kuulluksi ja kuunnelluksi, välinpitämättömyyden pelko, loputon yksinäisyyden kokemus. Se on lohdutonta, että kokee olevansa yksinäinen, mutta ei voi myöntää sitä edes itselleen. Ettei anna lupaa tunteisiinsa, sensuroi sopimattomat aivan kuin se muuttaisi niiden olemassaoloa miksikään. En minä usko kelpaavani tällaisena, siksi minä sensuroin. Kuinka voisin kelvata? Kylmäävintä on huutaa tätä kaikkea pimeyteen. Pelko puhumisesta kuuroille korville. Kuin naisen puhe olisi aina toisarvoista puhetta, epäolennaista ja hämärää, merkityksetöntä.

6. Sillä (tai vaikka) jokaisen suussa on miehen kieli. Kun puhuu, ottaa miehen suuhunsa halusi tai ei. Ja feministeissä, ja jopa ylipäätään naisissa, on silti kokonaisiakin ihmisiä; kokonaisia aikeita, kokonaisia naisia.

Liehu: Kirsikankukkia, s.11

Ostin itselleni joululahjaksi antikvariaatista Simone de Beauvoirin Murtuneen naisen. Näin sen ikkunassa ja saman tien avasin oven ja astuin sisälle satojen pölyisten kirjojen täyttämään pieneen huoneeseen. Myyjänä oli nuori poika, joka antoi kympin alennusta kirjasta, se oli aika ylihinnoiteltu, vaikka minä olen huono tinkimäähn, ujo kaupankävijä, hymyilen vain, kiitän ja poistun. Muistan lukeneeni Murtuneen naisen äidin kirjahyllystä 13-vuotiaana, ja muistan sen tehneen suuren vaikutuksen sen ikäiseen mieleeni. Sisällöstä ei ollut enää mitään käsitystä, niinpä luin sitä mielenkiinnolla uudestaan, etsin sieltä ajatuksia, joita olisin imenyt itseeni ja luullut myöhemmin omikseni. Yhtäkaikki, tartuin tähän ajatuspätkään.

Miksi hän ei rakasta minua enää? Pitäisi tietää, miksi hän rakasti minua ennen. Sitä ihminen ei koskaan kysy itseltään. Vaikkei olisikaan ylpeä eikä itsekeskeinen, pelkkä oleminen on niin ainutlaatuista, että sitä kuvittelee olevansa toisenkin ihmisen silmissä ainutlaatuinen. Hän rakasti minua, siinä kaikki. Ja ikuisesti, sillä minä olen yhä vain minä. (Ihmettelin, kun huomasin toisten naisten olevan näin sokeita. Omituista, ettei omaa elämää voi ymmärtää ottamalla opiksi toisten kokemuksista – se mikä ei ole omaa, ei auta.)

Beauvoir: Murtunut nainen, s. 140 (2. painos)

Ymmärsin, niinhän se usein on. Mutta minä ajattelen toisin, minusta on kummallista, että joku voisi rakastua, rakastaa minua, sellaisena kuin todella olen. (Ja mitä tarkoittaa todella oleminen? En tiedä.) Ettei tarvitsisi jatkuvasti olla parempi kuin on. En tarkoita epäillä, mutta silti se tuntuu uskomattomalta, mahdottomaltakin. Olen menettänyt kosketuksen omaan ainutlaatuisuuteeni, en oikeastaan välitä enää.

Kaiken voi sanoa tai jättää sanomatta.
Sillä totuutta ei ole, tai yhtä hyvin on.

ilman että tarkoituksena olisi kenellekkään välttämättä mikään erityinen sillä todellisuus on todellisuutta
riippuvuuksista
riippumatta
aivan kuten Sapfosta voi kirjoittaa kolmesataa sivua mitään erityistä tarkoittamatta
tai aivan kuten voi hedelmöittyä tai kuolla
tai luoda tai nuolla
kielellä tai kielellä
verissään tai erillään
tai edelleen ei-ei
auringon roikkuessa taivaalla kuin kokonuotti
tai sitten Ei,
sillä, ja tämä on tärkeää,
kaikesta olennaisesta tehdään pikavauhtia
vanhanaikaista. (Kuten feminismistä.)

Liehu: Kirsikankukkia, s. 16

Sataa lunta. Koko viikon on satanut, ensin ohutta pakkaslunta, joka maahan laskeutuessaan on kuin puuteria ja pöllyää. Helppoa kolata, ajattelisi joku käytännöllisempi. Meillä lumikola nojaa varaston seinään pihan toisella puolen. Tänään lumi muuttui raskaaksi ja vetiseksi. Valkoista se on silti, en tiedä miten sopeutuisin asumaan Suomen etelähelmassa, jossa talvellakin sataa vettä.

Pidän lumesta, se on vielä jotakin aitoa tämän kaiken rakennetun keskellä. Maailman, jossa kaikki tuntuu jotenkin mielettömältä. Teknologia-Oulu, tuhannet ohi ajavat autot, ihmiset, jotka heräävät aamulla ja menevät töihin autoissaan ja tulevat töistä autoissaan, elävät omassa kuplassaan kuin me kaikki. Silti minusta tuntuu niin vieraalta tämän keskellä. Hetkittäin tuntuu, kuin näkisi kaiken läpi. Näkisi sen mielettömyyden, eikä haluaisi enää olla mukana. Mutta puoliväkisin elämän virta vetää mukaansa.

Yleisesti ottaen olo on paljon parempi. Syön kolmekymmentä milligrammaa mielialalääkettä aamuisin, ja kuukauden lääkityksen ja joululoman jälkeen jaksan taas tehdä asioita, jaksan kiinnostua. Olen päättänyt uskoa nappeihin, ettei placebovaikutus menisi hukkaan. Eivät lääkkeet persoonaa syö pois, eivätkä aiheuta turtumusta, niin kuin vanhahtavat harhaluulot väittävät. Ei pidä antaa lääkkeille enemmän valtaa kuin niillä on, vaan juuri sopivasti. Eivät ne eksistentiaalista ahdistusta vie pois, eivät persoonaani ja ajatteluani, eivätkä hetkittäin romahduttavaa maailmantuskaa, jota ilman en kokisi itseäni omakseni.

Turtumuksen sijaan alan olla taas kuin ennen. Itkukohtaukset ja ahdistus, joka valuu sormenpäihin ja saa ne huimaamaan, kuinka tutulta se tuntuu surullisuudessaan. Pahimmassa masennuksessani kadotin kyyneleeni, itkun sijaan vain makasin enkä tuntenut mitään.
Samoin olen saanut takaisin muista välittämisen kykyä, en ole enää aivan yhtä käpertynyt itseeni vaan jaksan taas kantaa huolta muistakin, aiheellista tai aiheetonta kukaties. Sekä pystyn näkemään jo hiukan kauemmas, uskallan katsoa päin tulevaisuuden sumua.

Vaikka paljon on vielä parantumista, jotta olisin - niin, olisin mitä? Suorituskyvyltäni entisellä tasollani ehkäpä. Toisaalta olen kasvanut hyväksymään tiettyjä asioita. Sitä ettei tarvitse yrittää elää yli voimiensa. Olen oppinut antamaan itselleni aikaa. Haasteellista tietenkin on erottaa voimattomuus laiskuudesta, olla rehellinen itselleen ja ololleen. Unentarve on ehkä suurin muutos, mihin en ole aivan sopeutunut. Olen toki aina pitänyt pitkistä unista, mutta ennen pystyin aivan hyvin toimimaan kouluviikon 6-8 tunnin unilla, hoitamaan hommani. Nykyään olen aivan hukassa sellaisella unella. Kehoni on mieltynyt kahteentoista tuntiin, mutta sanotaan alle kymmenellä tunnilla toimimisessa on jo vaikeuksia ja kuudella tunnilla ahdistun aivan pienistä asioista eikä mikään enää kiinnosta, en kykene muuhun kuin makaamaan sängyllä ja tuijottamaan kattoon ja uneen luonnollisesti. Se voi johtua lääkkeistä - mikä nyt niistä ei voisi johtua, tiedättehän lääkkeiden sivuvaikutuslistat - mutta siihen on kai totutteleminen toistaiseksi.

Opiskelu tuntuu taas jokseenkin motivoivalta, mutta koulua ympäristönä minun on vaikea sietää. Tuntuu että olen niin ulkona siitä maailmasta, pudonnut reunan yli pysähtyneisyyteen, josta katselen muiden touhuamista ja kiirettä. Tuntuu hankalalta kohdata ihmisiä ja katseita, vastata kysymyksiin olosta ja tulevaisuudesta, vaikka hyvää hyvyyttäänhän ne. Oppilaat ovat ainoita, jotka huomaavat. Sinänsä arvostan sitä että huomataan, mutta se ei vähennä ulkopuolisuuden tunnetta lainkaan. Olen ottanut etäisyyttä tahtomattani, mutta toisaalta olen tyytyväinen että niin kävi ja että kykenen näkemään tuota arkea nyt kauempaa, näkemään epäkohdat siinä.

Jossakin on pakko olla vikaa. Opiskelijat luhistuvat opintotaakkansa alla ja voivat huonosti. Lähipiiri on täynnä meitä masentuneita, paniikkihäiriöisiä, keskittymisvaikeuksisia. En tiedä voiko sanoa, että se on yhteiskunnan vika, mutta ainakin nykymuotoinen yhteiskunta on hyvin suuri altistava tekijä tälle huonolle ololle. Kun ihmisistä ei ole täyttämään vaatimuksia, heidät diagnosoidaan sairaiksi, eri luonteille, tempperamenteille, ylipäänsä eroille yksilöissä ei ole tilaa. Monet tarvitsisivat vain aikaa ja turvaa.

Ettei lasten tarvitsisi ampua toisiaan kouluissa.

Viimeinen tehtävä, jonka koulussa kirjoitin ennen toimettomuuteen tipahtamista, oli äidinkielen tunnilla Jokelan tapauksen jälkeen. Saimme kirjoitettavaksemme joko mielipidekirjoituksen tai kirjeen, valitsin tehtävän "kirjoita kirje päättäjille aiheesta lisää varoja nuorten mielenterveyshoitoon", tai jotakin sellaista. Opettaja keräsi ne pois luettavakseen, en ole nähnyt häntä sen jälkeen.

Koetin huutaa apua, mutta minustako olisi mitään itselleni suureen ääneen vaatimaan. Kävin terveydenhoitajalla ja opolla, jäin pois kursseilta ilman kunnollista syytä, jäin pois koulusta kokonaan. Muttei kukaan pidä kiinni, ei kukaan systeemissä ole kiinnostunut. Ei ole välittämistä eikä ihmistä, joka ottaisi opiskelijasta vastuun, ei ole resursseja.

Ryhmäänohjaaja otti yhteyttä ennen joulua, oli syyttänyt itseään kun ei ollut tajunnut mitään. Minulla on liian hyvät arvosanat, jotta sitä voisi tajuta. Sanoin ettei saa syytellä, eihän sitä nyt huomaa kun ei kukaan sano. Sanoi että meidän ryhmässä kyllä on tällainen ollut odotettavissa kun on ryhmä täynnä "tunnollisia ja hyviä oppilaita." Sitten se puhui kaikkea kuinka se on yleistä meillä taiteellisilla ja herkillä ihmisillä, kuinka maailman pahuus koskettaa ja että minulla on varmasti paljon annettavaa. Minä koetin hymyillä, kuuntelin sanoja, jotka tuntuivat sisällöttömiltä. Minä pidän ryhmänohjaajastamme, ihana idealisti, mutta ei kykene antamaan sellaista tukea, jota tarvitsisin koulun suhteen. Enkä minä tahdo olla yleistys, sopia kuvaan, olla taiteellinen ja herkkä, huh. Yhtä kaikki, vaikka kädenojennus tuli myöhään, se tuli ja kun ryhmänohjaaja halasi ja sanoi "voi pientä", minä nieleksin kyyneliä.

Miksi kirjoitin tästä, en tiedä. Kai siksi, että olen vasta nyt huomannut, kuinka ihminen on kovin yksin. Systeemi ei pidä kiinni heikoistaan eikä lähipiiri aina osaa, ole tilanteen tasalla tai suhtaudu oikein, joskus lähipiiriä ei ole. On kovin helppoa joutua kujaan, josta ei löydä ulospääsyä. Sitä voi jäädä pois opiskelusta, jäädä kotiin nukkumaan tai vaikka kuolla kerrostalosoluunsa ja kulua viikkoja ennen kuin kukaan huomaa, sittenkin vain hajusta.

Mutta minä voin hiukan paremmin, kuuntelen YUP:tä, kannustavia sanoja joutilaista ja siitä mitä tekisin, jos saisin kolme elämää, sekä CMX:n b-puolia sopivasti roiskituin lyriikoin ja Talvikuningasta, jonka hienouden muistaa aina uudestaan kuunnellessaan, ja hiukan vielä Kate Bushin utuisuutta ja voimaa. Istun kirjaston kahvilassa liian kalliin croissantin ja teen äärellä lukemassa tieteenfilosofisia esseitä ja huomaan hetken eläväni sellaista elämää, johon itseni aiemmin kuvittelin, ja jota tulee olemaan. Kahvila ja kirja, irrallisuus kaikesta, yksinäisyys, yhtä aikainen tahto kiinnittyä ja tahto olla vapaa.

Kunpa oppisin ymmärtämään

ettei ole voimia niin kuin ennen. En voi kasata yhteen päivään kovin paljon tekemistä, sillä väsähdän kuitenkin kesken ja sitten petyn itseeni. Petyn ja häpeän sitä, että olen tällainen, vaikka aivan hyvin tiedän, että se on minua vain tilapäisesti.

ja jonain päivänä en haluakaan
enää enemmän kuin ikinä saan
silloin väsymys ja kipu katoo
ja sitten mua ei oo

Pidän lääkäristä, jota kävin taas tänään tervehtimässä, vaikka sillä ei olekaan vastaanottohuoneessa kissoja ja teetä, hyvinvoinnin peruselementtejä. Jollain tapaa turvallisen oloinen, ja tiedättehän, minulla on vain normatiivinen kriisi, johon reagoin aika rankasti. Tai no, lievästi masennukseksi, mutta minulle se tuntuu rankalta. Lääkäri oli huolestunut, ettei lääkkeillä vielä ole ilmennyt juurikaan vastetta. Nostetaan annosta siis. Hoidetaan oireita kuten tapana on. Ehkä tämä menisi pois ajalla ja hellällä huolenpidolla, mutta mistä sellaista saisi, kun maailmalla on kiire juosta eteenpäin.

Torstaiaamuna menin käymään koulussa. Valoa nopeammat koneet toivat mieleen hauraan pilkahduksen toivosta, kertomalla korviin että joskus yltää tuo valo tännekin. Filosofiantunnilla, ainoa kurssi jota nyt käyn, oli helpottavaa olla. Se pitää kiinni siinä elämässä, mikä joskus oli. Siellä puhutaan oikeista asioista, siellä voi hetkeksi unohtaa itsensä ja kohottaa katseensa maailmaan.

Pahoittelen, että tästä on tullut näin hajanainen olotilablogi, harvoissa päivityksissäkään ei juuri mieltäkohottavaa ajatustoimintaa tapahdu. Lähden huomenna kotiin joulunviettoon, enkä lupaa ideoitua päivittämään tämänkään vertaa. Toivottavasti siellä on lunta ja rauhaa.

Rauhallista joulua, levätkää ja pitäkää huolta toisistanne.
Sytyttäkää kynttilöitä valaisemaan tätä pimeää vuodenaikaa.

meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän hiljaisuutta
luvuttomat päivät
virtaa toistensa lomaan

Ajatuksenpätkiä

Näen mieheen kätkeytyvän paljon herkkyyttä ja surua, vai onko se omaani, jota hän heijastaa? Välillämme sanatonta hiljaisuutta, tyyntä. Puhun vähän, vaikka tahdon kuulla kaiken. Sanat tulevat ajallaan, niillä on hetkensä ja paikkansa, ei saa pakottaa.

Takerrun miehen lämpimään vartaloon, takerrun kuin lapsi, ja hetken aikaa syli on turva, koko maailma. Vaikka tiedän, ettei kukaan voi toista pelastaa. On pelastettava itse itsensä, lopulta olemme kuitenkin yksin.

Yksin yksin yksin yksin yksin.

Ja samalla tiedän, ettei ihminen pärjää yksin.
Me olemme täällä lievittämässä toistemme kärsimystä.

Kuinka olen ollut hirviö.

Pidellyt pitkän aikaa itkevää poikaa sylissäni ja silti pysynyt päätöksessä, kylmänä ja kamalana. Jättänyt toisen ihmisen yksin. En tiedä kuinka saatoin ja samalla tiedän, etten saattanut muutakaan. Tukahdutin omaa suruani, jotta pystyisin kestämään toisen kasvoilla kohtaamani kivun. Tein kivettymisestä selviytymiskeinon.

Kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään?

Väsymys ja suru paistavat olemuksesta. Välillä tahdon kuolla. Matkalla etelään mietin: tilillä olisi tarpeeksi rahaa Pariisin lentolippuun. Sulkisi ehkä puhelimen, tai ei. Tuskin kukaan soittaisi ja voisin sanoa mitä vain. Valehtelen nykyään muutenkin vähän väliä, pieniä rauhoittavia valheita, tai totuudenkiertämisiä oikeastaan. Valehtelen, että pärjään. Kun mummu kysyy, olenko jaksanut paremmin, vastaan leiponeeni joulutorttuja. Se on helppoa. Olen kuori ulospäin. Puolitosia lauseita, hymiöitä, kiertelyä. En minä valehtele, vastaan mitä haluatte kuulla. Toiveesi on minun toiveeni, halusi minun haluni. Sillä minuutta ei ole. Mutta en kuitenkaan tahtoisi löytyä viikkojen päästä Seinestä. Elämä on elettävä siellä missä syntyy ja kuoltava myös. Kylmässä talvivedessä on lopulta lämmin, hankeen hyvä uinahtaa.

Useimmiten vain totean vieläkin olevani elossa. Enkä voisi muuta. En niin kauan kuin muistan pähkinäsilmien katseen ja mummun lempeän huolen. Kaikkein vähiten tahdon siirtää surua eteenpäin.

Nukun päivät, vaimennan puhelimen soittoäänen. Ovikello soi, kuulen sen kuin kaukaa, äänet hidastavassa sumussa, en reagoi. Kuka tänne tulisi, ei se voi olla mitään hyvää.

Sitten yhtäkkiä keskellä yötä, tunnen toivon virtaavan takaisin. Toivon ja jonkinlaisen luottamuksen siihen, että tästä kaikesta vielä muotoutuu jotakin. Elämä ei mene minkään valmiiden suuntaviivojen mukaan, mutta minun ei ole kiire.

Kerrostalokaksio. Näppärä keittiö, maustehyllyjä, aamukahvia auringonpaisteessa mukeista, jotka vielä asuvat keittiön yläkaapissa "myöhempää käyttöä, omaa kotia varten" osastolla. Vihreää, violettia, ehkä keltaista. Ikkunalaudalla istuu kissa tarkkaillen kadun elämää alapuolella, toinen lepää näytön päällä kehräten. Työpöydällä sopivan hujanhajainen kasa papereita korjauksineen, muutama sanakirja sekä läppäri. Näkymä ikkunasta syksyiseen kaupunkiin. Muutama kirjahylly karttuvine sisältöineen, pianon päällä pino nuotteja. Kylpyhuoneessa tuttu parranajon tuoksu kun sinne tassuttelee aamuisin. Freelancerina voisi myös matkustaa, tehdä töitään siellä täällä, hakea aamulla tuoretta leipää kadunkulman boulangeriesta.

Kuinka keskiluokkaista, kuinka hölmöä. Etkö haluakaan parantaa maailmaa, oletko unohtanut Suuren Kriisin, joka vääjäämättä lähestyy ja kaataa nykymuotoisen yhteiskunnan niin että olemme kaikki loukuissamme pimeissä ja kylmissä kerrostalokoloissamme ja ihmettelemme, kun kaupasta ei enää saakaan pestokastiketta ja myslileipää?

Mutta vaikka todellisuus olisi aivan toinen kuin kuvassa, olen hätkähtynyt siitä, että ensimmäistä kertaa todella näen vierelläni mahdollisena toisen ihmisen, en enää yksinäisen naisen taloa.

Olen rakastunut
Kate Bushiin
ja hiukkasen, ihan pikkuisen,
erääseen mieheen, jonka silmissä asuu lapsi.

I hear him, before I go to sleep
And focus on the day that's been.
I realise he's there,
When I turn the light off and turn over.

Nobody knows about my man.
They think he's lost on some horizon.
And suddenly I find myself
Listening to a man I've never known before,

Telling me about the sea,
All his love, 'til eternity.

Ooh, he's here again,
The man with the child in his eyes.

Huomasin
olevani elossa.



ja niin kuin silti elänkin on kaikki aikaan siroteltu,
puhallettu tuuliin aurinkojen kerran sammuvain.
Valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa,
hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien.



Rakkausko, viha, kerran virtas läpi olentoni
elämä sen kudos, olin siinä lankana
turhaako siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni
uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja

anteeksi
etten jaksa edes kirjoittaa enää

vaikka eihän kirjoittaminen ole mikään velvollisuus
oikeus enemmänkin
halu, tarve, tahto
pakko


Nukun enemmän kuin tiesin olevan mahdollista, silti olen väsynyt. Koteloidun, teen peitosta lämpöisen kuoren. Äidin veli harrasti perhosia. Valokuvassa äidillä on keltainen paita, sisarusten käsissä parvi vastakuoriutuneita suruvaippoja. Jatkuvasti paleltaa. Käyn kaupassa, ostan täyden korillisen, sillä niin kuuluu tehdä. Tekee mieli syödä uuniperunoita ja lanttulaatikkoa, proteiinit saavat jäädä. Kullankeltaista ruokaa. Tämä olo kai paistaa kasvoista, olemuksesta, se heijastuu kassaneidin ilmeestä. Olen käynyt hitaaksi, liikkeet ja ajatukset vievät kauemmin, kaikki ottaa voimille. Kotimatkalla tahtoisin koteloitua hankeen. Kaikki jää, lupaukset hauraita kuin toiveet. Älkää luottako käsiini mitään särkyvää. Ajantaju on haipunut, on vain tämä hetki. Muut miettivät kevään kirjoituksia, tulevia opiskeluja, minä en näe edes huomiseen. Päivät valuvat hitaasti, vaihtuvat toisikseen. Annan niiden mennä, ajan kulua. Sydämen paikalla pala mustaa metallia, välillä kylmä, väliin kuuma.

En välitä enää.

Tämän vuoksi kaikki jää kesken

Tuntuu, kuin en olisi olemassa ollenkaan. Sitten muistan Descartesia, jos kerran on joku, joka tuntee olevansa olematon, on tämä joku väistämättä olemassa. Kävelen ulos Stockmannilta ja tuntuu että kuolen, olen siitä hyvin vakuuttunut ja varma. Pieni ironinen ääni pääni sisällä virnuilee vastaukseksi: kuolet kyllä tyttöseni, kaikki me kuolemme jossain vaiheessa, mutta et sinä tähän kuole, et vaikka kuinka siltä tuntuu, kävele nyt vain eteenpäin. Ja minä kävelen, toimin kuin valmiiksi ohjelmoitu, vaikkei sisällä liikahda mikään.

Olen miettinyt masentuneisuudesta tänne kirjoittamista. Haluanko todella päästää satunnaiset ihmiset niin lähelle, antaa heidän nähdä heikkouteni varauksetta. Mutta toisaalta, miten tämä eroaisi mistään aiemmasta avoimuudestani. Enemmän kuin vaikenemista, masentuneisuuskin kaipaa auki puhumista, että esimerkiksi mielialalääkkeiden kavahtelu vähentyisi. Että sairaudet eivät määrittäisi ihmistä.

Mielessä lukemattomia ajatuksia, jotka eivät löydä tietään sanoiksi. Tarvitsisi aikaa ja sopivan mielentilan. Ahmin suklaata ja kirjoja naisten elämästä. Eri ikäisten ja erilaisten naisten, jotka kaikki elävät sisälläni, minussa, naiseudessa, mieleni mutkissa. Hanne Ørstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen, Riitta Jalosen Kuvittele itsellesi mies, Sari Malkamäen Jokin yhteinen maailma.. (Kirjastossa oli naiset pohjoismaissa näyttely, josta kahmin luettavaa.) Tällä hetkellä Ann-Mari Lindbergin Romahdus. Eräänlaista vertaistukea. Makaan sängyllä ja silitän kissaa, luen hänelle Eeva-Liisan kissarunoja ääneen. Pimitän sekä Eeva-Liisan proosateoksia että runokokoelmaa kotonani loputtomiin, ne täytyisi kai hankkia omaksi. Olen onnellinen siitä, että kaiken tämän tunteettomuuden keskellä olen löytänyt kirjat uudelleen, en kirjoja, joita pitäisi lukea vaan kirjoja, joita tahdon.

Vietämme tänään tupareita, kolmen kuukauden asumisen jälkeen. En osaa oikein suhtautua siihen, nytkö pitäisi juhlia? Kävin ostamassa kolme pullollista hehkuviiniä glögijuomaan. Illasta tullee hyvä, ohjelmassa hyvää ruokaa ja juomaa, erilaisia joululevyjä sekä mukavia ihmisiä. Ehkei tarvitse yrittää olla enempää kuin on, ei sen iloisempi tai emännöivämpi, ei mitään hankalaa. Rentoutuisi vain ja olisi, vaikka jo nyt tekisi mieli vain painua takaisin peiton alle kirjan pariin.

On ollut hyviä päiviä. Mielessä monta ajatusta kirjoitettavaksi, mutta kotiin päästyäni olen ollut liian väsynyt. Väsynyt sillä tavoin, kuin pitkän päivän jälkeen on, ei väsynyt väsymyksen itsensä takia.



Taas meillä on rokkia ja värivaloja.

Tai punkkia ja värivaloja, yhtä kaikki. Moominvalley hc-crewn ensimmäinen keikka sujui varsin mainiosti. Muusta en tiedä, mutta keikasta virtasi loppuillan kestänyt hehku ja euforiantunne ruumiiseen. Oli pirun kivaa. Ja omiin korviin jopa kuulosti paremmalta kuin treeneissä ikinä. Ehkä se johtui värivaloista.



Nyt sitä ollaan kai sit ihan inessä skenessä. Skenetys on ollut treenimatkojen puheenaiheena, tuo hassu verkostoitumisilmiö, mikä toisilla menee hiukan liiallisuuksiin. Punkpiirit eivät ehkä ole minulle se tavoiteltavin juttu, mutta ainakin keikkojen yhteydessä baarihengaus onnistuu, siihen on ihan luontainen taipumus. Ehkä olen tämän jälkeen hiukan vähemmän pikkusisko ja enemmän oma itseni, tai sitten vain se kitaraa soittava pikkusisko. Se sopii.

Oikeastaan piti vain kirjoittamani, että lähden Vesilahden kautta Tampereelle, joten päivityksiä ei ehkä kuulu taas hetkeen. Äiti, jonka suhtautuminen muutoin on hiukan rasittavaa, (jos silloin kun minä olin nuori olisi jokaisen itkun ja tylsistymisen takia menty lääkäriin niin ties kuinka monta masennusdiagnoosia minäkin olisin saanut), kehotti, että sinun on nyt tehtävä niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Koetan sitä siis. En tiedä vielä mitä tehdä noiden mielialalääkkeiden kanssa, tuijottavat minua tuosta pöydältä mutta eivät ole vielä löytäneet tietään elimistöön asti. Siitä enemmän paremmalla ajalla.

Voikaa hyvin rakkaat lueskelijat, pitäkää huolta itsestänne ja ennen kaikkea toisistanne. Siihen minäkin pyrin.

Moominvalley Hardcore Crew plays Beastie Boys

Huomio Oulun lähistöllä liikuskelevat!

Ennennäkemätön mahdollisuus! Moominvalley Hardcore Crew soittaa Beastie Boysin varhaisimpia biisejä torstaina 22.11. @ Ykän Pub, Toppila, Oulu. Raivoa! Energiaa! Ahdistuneita nuoria naisia! Ja miehiä! Iloa! Hikeä! Huutoa! Itseään esineellistäviä feministejä stripparissaappaissa! Tule, koe ja ihastu. Soitto alkaa kympiltä, olkaahan ajoissa. Myöhemmin lavalla myös Kansalaistottelemattomuus ja The Enemy Line.

Kyseessä siis hc-punk viritys, johon päädyin kitaristiksi. Maailmaan kiinnittävä projekti. Arvostaisin, jos lavalta näkisi muutakin kuin vastapäisen seinän, ihmiskasvoja kenties.