Kotona kaaoksessa

Tuntuu hirveän hyvältä palata taas kotiin. Voin todella sanoa kotiin, sillä sellainen olo tästä talonpahaisesta tulee sydämeen. Pihallamme kukkii juhannusruusu ja jokin ihana punakukkainen pensas, jonka juurella näkyy olevan pyyhe. (sic) Huoneessani on selvästi vietetty aikaa, lattialla lojuu patjoja, stereot ja popcornia, sekä cd-levyjä ympäriinsä. Annoin toki luvankin käyttää huonettani hyväksi. Viherkasvini ovat elossa, tosin vääntyneet kovasti valoa kohti eli kasvaneet kieroon. Tietokoneeni ei ole mystisesti korjaantunut, joten elelen kämppisten armon varassa. Tietty solidaarinen asenne omaisuuden suhteen toimii tässä talossa. Postia oli tullut ihana läjä, kaikkea hauskaa kuten julkaisusopimus ja myöhäisenä synttärilahjana Rahmaninovin toinen pianokonsertto. Toisia asukkeja ei näy missään, mikä nyt ei ole yllätys puoli kymmenen aikaan perjantai-iltana, varsinkin kun kaksi on Puolassa festareilla ihailemassa Björkiä.

Kotona ollaan, huokaan onnellisena kuin eräs hobitti, lajitoverini.

Junamatka oli sangen viehättävä myös, lähtö ei aivan. Sain nukuttua huonosti, yöllä mieltä vaivasi jokin aivan arkistressin kaltainen, kaikki tekemättömät asiat ja paineet kiersivät päässäni, vaikka yritin vakuutta itselleni että nyt on loma, ei mihinkään kiire, enkä keskellä yötä voi kuitenkaan tehdä mitään, täytyy odottaa aamuun. Lopulta joskus neljän jälkeen sain mieleni rentoutumaan tarpeeksi, Yrjänä luki runoja korviini ja annoin sanojen soljua pääni sisään - aamulla heräsin yhdeksän aikoihin kaksivuotiaan itkunpuuskaan, joka laannnuttuaan vaihtui kolmivuotiaan aamuraivareihin. Ah, mitä lapsiperheen auvoa! Lähtiessä tuli luonnollisesti hirveä kiire, enkä ehtinyt siivota tarpeeksi tai tarkistaa onhan kaikki omaisuus, jota olin varannut neljän viikon matkalleni ihan liikaa, pakattuna. Taksinvälitys ei meinannut vastata ja olin varma että myöhästyn junasta. Vielä matkalla rautatieasemalle sydän hakkasi vimmatusti, lähinnä siinä pelossa että jätin kaiken talossa levälleen. Astuin junaan samalla hetkellä, kun taivaasta puhkesi upea ukkossade, ja hengitin syvään. Olo rauhoittui vähitellen, matkan Haukivuorelta Kuopioon teleporttasin unimaailman kautta ja herättyä oli melkoisen epätodellinen olo.

Matkustan nykyään paljon ravintolavaunuissa, sillä niissä voi tarkkailla ihmisiä. Tilasin ison kahvin ja asettauduin lukemaan elämänkatsomustietoa; se on aine, jonka opiskelu sujuu junissa ihmeellisen hyvin, vaikka keskellä kesää. Istuin korkealla baarityyppisellä jakkaralla pöydän ääressä, pleksin takana muutaman pöydän päässä vastapäätä istui oluttaan nauttiva nuorimies. Sarjakuvapiirtäjän näköinen, mutta tiesin ettei se voi olla, kun ei sillä ollut luonnoslehtiötä edessään. Sillä tottakai sarjakuvapiirtäjät piirtävät joka paikassa, ainakin sellaisissa kuin pohjoiseen menevän pikajunan ravintolavaunu, jossa voi nähdä vaikka kaunissilmäisen hipinretkun kahvimukinsa äärellä. No, jos ei sarjakuvapiirtäjä niin elämäänsä hiukan ahdistuneesti pohtiva sateeseen tuijotteleva humanisti ainakin. Luin et:tä, annoin silmien lipua surullisen kotoisessa, sateisessa avohakkuuaukioimaisemassa ja toisinaan hänen silmissään. Kahvin loputtua tuhlasin hiukan jopa Beleg Vahvajousen nimikkosiideriin. Kun sain sarjakuvapiirtäjän pitkällä katseella sulamaan kunnolliseen hymyyn, olin onnistunut. Ihmisten hymyilyttämisestä tulee lämmin olo. Ajattelin lähteä omaan vaunuuni, olihan työni ravintolavaunussa tehty, mutta hän pyysikin minua pöytäänsä istumaan. Loppumatka lähes Sukevalta asti kuluikin elämästä jutellen.

Sarjakuvapiirtäjä paljastui luonnontieteilijäksi, tarkemmin ottaen matematiikanopettaja-opiskelijaksi. (Turkulainen mustasukkaisuuskohtaus loppukoon viimeistään tähän, välillämme ei ollut mitään sellaista kiinnostusta.) Puhuin totta, enkä valehdellut ikääni kuten yhden kerran tein bussimatkalla Joensuuhun saman tyyppisessä tilanteessa, sillä miksipä olisin muuta kuin nuori lukiolainen. Puhuimme opiskelusta, lähinnä matematiikasta tietenkin ja vähän uskontosuhteesta ja Suomussalmesta ja festareista ja kaikesta yleisluontoisesta, mistä nyt kaksi opiskelijaa puhuvat, joita yhdistää lähinnä sama juna ja määränpää. Sarjakuvapiirtäjän partakin osoittautui pelkäksi kesäduunari-parraksi ja oli siis pelkää humanistityttöjen hämäystä. Matka sujui rattoisesti ja hän ystävällisesti tarjosi minulle siiderin, kuten baareissa tms. usein (no tämä oli jo ainakin kolmas kerta) yksinäisenä tuppaa käymään. Asemalla erosimme kevyesti hymyillen ja kättä heilauttaen. Joskus elämät vain hipaisevat toisiaan tällä tavoin ja se juuri on yksi elämän hienoimmista piirteistä; voi tavata ihmisen, syventyä hänen tarinaansa hetkeksi, saada ehkä jonkin uuden ajatuksen niitä vaihtaessaan, ja sitten kadota pois. Sellaista on mielikuvieni hyvissä baareissa, ei mitään kiimaista parittelukumppaninetsintää vaan keskustelua, filosofointia, elämää.

Toiset harrastavat siistejä juttuja, minä harrastan vain noloja juttuja, kuten kirjoittamista. Kirjoitan noloja runoja, kirjeitä ja, kaikista pahinta tietysti, blogia. Ei, kyllä runot voittavat bloggaamisen noloudessaan. Ei siinä sinänsä mitään, kaikkihan kirjoittavat noloa lyriikka pöytälaatikkoon, mutta useimmat myös ymmärtävät pitää sen siellä, eivätkä lähettele keskeneräisiä raapustuksiaan mihin tahansa kilpailuihin "huvin vuoksi." En tiedä, kai sitten saan itseni nolaamisesta jonkinlaista mielihyvää, sen verran usein sitä teen. Kirjeet ovat yksi pahimmista myös, jos niitä lähettelee väärille henkilöille. Sanoja paperilla ei saa enää tekemättömiksi sen jälkeen kun ne ovat toisella puolen Suomea toisella henkilöllä. Takkatuli tuskin kutsuu kirjeitäni vastaanottajien luona, vaikka sitä toivoisinkin. Onneksi en sentään nolaa itseäni bändin kanssa, tällä hetkellä.

Kirjoittaminen ja laulaminen on kuin olisi ihmisten edessä alasti. Se on pirun noloa, mutta kuitenkin siinä on tiettyä puhtautta, rehellisyyttä. Tällainen minä olen, tässä on kaikki mihin kykenen, kertovat typerät runot ja epävireinen laulu. Jos en kelpaa alastomimmillani, rehellisimmilläni, milloin sitten? Mitä väliä on sillä muovisella pinnalla, joka peittää nolot jutut alleen?

Olen miettinyt taiteen tehtävää maailmassa, koettanut kirjoittaa ajatuksiani auki haparoivin sanoin, mutta eihän siitä tule mitään kaunista taikka hyvää. Lukekaa Leena Krohnia, se voi auttaa. Vain tämän sanon, tiedän: Taiteet ja filosofia lievittävät yksinäisyyttä, luovat intersubjektiivista maailmaa välillemme, luovat yhteistä todellisuutta. Auttavat kestämään elämän ristiriitaisuutta. Auttavat näkemään elämän rujon kauneuden.

"Pelko ja rakkaus ovat toistensa vastakohdat" hän sanoi. Olen miettinyt tätä, mutten ole samaa mieltä.

Rakkauden vastakohta on luullakseni välinpitämättömyys. Sellainen välinpitämätön kylmyys, jolla voi murhata toisen ihmisen, vaikka hänen silmistään hohkaa elämänjano ja maailmankaikkeuden äärettömät mysteerit. Toisen ihmisen kasvot, silmät, peilaavat aina omia tunteita. Rakkaudeton ihminen kykenee katsomaan niihin ja tappamaan silti, hänen tunteensa ovat kuolleet.

Pelko taas on pohjatunne. Pelko kytee vielä, kun muuta en enää tunne. Pelko aamua, muiden kasvoja, omaa itseään kohtaan. Pelko ja palelu: mielentila, johon aina palaa. Pelon vastakohta on ehkä mieletön elämänhalu, suunnaton uhkarohkea heittäytyminen elämään, tai mihin tahansa asiaan, miettimättä mahdollisia seurauksia. Tiettyä välinpitämättömyyttä sekin on, piittamattomuutta itsestään.

Ahdistavimpia ovat ne hetket, kun ei enää edes pelkää. Tunne siitä, ettei edes kuolemisessa olisi mitään mieltä, se ei vapauttaisi mistään, sillä elämä itsessään on aivan yhtä merkityksetöntä kuin olisi lakannut olemasta.

Ehkä hän tarkoitti rakkautta ja pelkoa suppeammin, tiettyyn objektiin kohdistettuna. Siltikään en ole vakuuttunut. Rakastan elämää, vaikka pelkäänkin tiettyjä puolia siinä. Eikö samoin voi olla ihmistenkin kanssa vai kuuluuko rakkauteen ehdoton heittäytyminen, itsensä suojattomaksi jättäminen? Siksikö en osaa rakastaa, kun minussa asuu aina pelko? Pelko, joka oli minussa, kun synnyin suunnattoman kirkkaaseen loisteputkivalojen maailmaan itkien, ja pelko, joka varmaan valtaa minut hetkeä ennen tämän elämän loppua, pelko mahdollisesta ikuisesta jatkuvuudesta. Vai olisiko lopussa sittenkin rauha?

Keskikesän ihmeet huomaa, kun on ollut kuukauden poissa: keittiön ikkunan edessä on syreeni täydessä kukassa! Enhän edes tiennyt, mikä puu siinä oksiaan ojentelee.

Menen viettämään iltaa Mekaanisten lintujen puistoon, vihdoinkin, sekä hellekesään kuuluvaan Rahmaninovin suojiin. Otan lämpimän suihkun nauttien hanasta virtaavan veden helppoudesta, keinotekoisuudesta. Syön, jos löytäisin vaikka nuudelipaketin, jääkaapissa näytti autiolta kuin se heijastaisi vatsani tunteita - toivoisin tuon peilin toimivan mieluumin käänteisesti verrannollisena.


Niin, mainitsemani raskaustesti, (joka ei aiheuttanut minkäänlaista kohua, mitä tietenkin hain, harmi) oli onnellisesti negatiivinen. Oma hormonituotantoni ei siis vain vielä, pillereiden jälkeen, toimi normaalisti, mistä kai pitäisi hiukan huolestua, mutten jaksaisi. En varsinaisesti voi sanoa välittäväni siitä, kypsyykö sisälläni munasolua vai ei. Kunhan vaan saa varmuuden, ettei kypsy vauvaa.

Olisi ollut kovin ikävää joutua kemiallisesti lopettamaan tuo ihmisenalun elontaival, minkä tosin epäröimättä olisin tehnyt. Ei lasta tähän elämäntilanteeseen, ei ehkä mihinkään elämäntilanteeseeni. Kenellekään ei ole hyväksi saada äidikseen väsynyttä opiskelijaa, joka ei tiedä mitään elämästä. Vauvan minä voisin ottaa, tuntuisi niin hyvältä pitää lasta rinnoillaan, olla äiti pienelle nyytille. Mutta vanhemmaksi, kasvattajaksi minusta tuskin olisi koskaan. On se nyt helvetti, että pitäisi koettaa kasvattaa kunnollinen ihminen ja käyttää siihen parikymmentä vuotta elämästään, vain jotta tämä pääsisi itse tekemään samoin. Sitten miettiä, että täsäkö se oli? Tästäkö löysin itselleni tarkoituksen elää?

Ennen ajattelin, että jos haluan yhtyä toiseen ihmiseen, täytyy minun myös olla valmis saamaan lapsia jos niin käy, koska sitä vartenhan tuo homma biologisesti on. Aika raakaa viisitoistavuotiaalta itseään kohtaan. Nyt näen itselläni oikeuden nauttia seksuaalisuudestaan ilman lapsia, jos niin haluan. Toiseen yhtyminen on ennen kaikkea nautinnollista puuhaa, enkä tahdo siitä kieltäytyä vaikken lasta ehkäisyn pettäessä pitäisikään. Ei sitä kukaan ajattele kuukautisten aikanakaan että taas meni yksi hyvä munasolu hukkaan, yksi mahdollisuus uuteen elämään. Ei se paljoa sen isompi mahdollisuus elämään ole hedelmöittyneellä soluyhtymälläkään.

Ehdin myös Naakkaniemessä tarkkailla kahden nuoren lapsiperheen eloa hiukan, enkä osaa nähdä itseäni siinä vanhemman roolissa unohtamassa itseään. Kun on lapsia, ei taida enää olla aikaa ajatella ihmisenä oloaan, ei aikaa ahdistua eksistentiaalisesti, kuten meillä nuorilla on vähän väliä tapana. Unohtaa niin helposti sen ulottuvuuden, mikä elämässä on arjen ulkopuolella. Ehkä se on sitten oikeaa elämää, kuka tietää. Ehkä siinä ihminen tuntee olevansa tarpeellinen, elävänsä kuten kuuluu, kuten jokainen äiti jo vuosituhansia aikaisemmin. Empiirisen tutkimukseni mukaan tiedän myös, mitä vanhemmat tekevät kun lapset ovat nukkumassa: he istuvat hetken rauhassa ja syövät herkkuja, kuten lakuja, suklaata tai keksejä, joita ei voi samalla tavoin syödä lasten nähden. Mutta lapsettomatpa voivat syödä herkkuja milloin vain!

Ääh, saisin varmaan kaikki vanhoilliset ja lapsettomuudesta kärsivät ja lapsiperheet kimppuuni tällä kirjoituksella, jos minulla olisi vähänkään isompi ja väärin ymmärtävämpi lukijakunta. No, te tiedätte, että pidän lapsista, enkä pidä alkavaa elämää mitenkään halpana tai kevyenä juttuna, ja että arvostan sellaista vaivannäköä, millä perheitä perustetaan ja pidetään koossa.