Sivulause

2008-03-09T02:26:00.002+02:00

Olen tiennyt tämän päivän tulevan, mutta en tiennyt hetkeä.

On tullut olo, että on aika luopua Sivulauseesta, aika vaihtaa toisaalle. Jokin vaihe tuntuu olevan lopuillaan, tarvitsen uuden alun. Minulle tulee näitä kausia toisinaan, Sivulause on nyt kolmas paikka, johon olen nettipäiväkirjaani kirjannut.

Vaikka pinnaltapäin katsottuna mikään ei muutu, minulle on muutos alkaa kirjoittaa toiseen blogiin, toisen otsikon alle. Sen muutoksen tarvitsee silloin, kun on itse muuttunut. Viimeisen vuoden aikana olen vanhentunut ehkä enemmän kuin koskaan. Nimenomaan vanhentunut, en kasvanut, sen mullistuksen koin neljätoistavuotiaana. Sitä on vaikea selittää itselleenkään, miksi juuri nyt. Osittain kai siksi, että olen toipumaan päin. Masentuneisuus on hellittänyt otettaan, ihmissuhteiden rikkoutumisten aiheuttamat haavat on nuoltu ja laastaroitu, osa arpeutunutkin. Rakennan uutta ja se on helpompaa kun on konkreettinenkin uudistus. En tahdo pakoon, sillä tiedän etten pääse. Muistot minut rakentavat. Kyse on vain tunteesta.

Jatkan kirjoittamista Sielulinnun kolossa, olette tervetulleita ja toivottuja lukemaan. Kolo löytyy myös blogilistalta.

Sivulauseen parissa on kulunut antoisat kolme vuotta. Hankalat kolme vuotta, opettavaiset kolme vuotta, hienot kolme vuotta. Kirjoitan, koska minun täytyy. Kirjoitan itselleni, kirjoitan kirjoitukselle, kirjoitan maailmalle. Kirjoitan oletetulle lukijalle, joka on kaikki ja ei-kukaan.

2008-03-08T22:33:00.005+02:00

Moominvalley Hardcore Crew keikalla -
raivoa ja iloa hc-punkin muotoon puettuna

lauantaina 15.3.08 @ Park 57, Oulu
- mukana myös amerikasta asti saapunut Naked Agression sekä itse TK eli Terveet kädet. Punk!

keskiviikkona 19.3.08 @ 45 Special, Oulu
- muina bändeinä metallisempi Valu sekä funkisti rockaava Dian. Historianopiskelijoiden järkkäämä tapahtuma Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä, liput 2e/3e.

Ihan vaan, jos jotakuta kiinnostaa tulla katsomaan, kun bloggaaja soittaa kitaraa. Voitte kuvitella, miten innoissani olen varsinkin tosta lauantain keikasta. Numerobaarit kutsuvat.

2008-03-06T00:09:00.004+02:00

"Nuoruuden haave, maailma on suuri
kutsuva, kirkas ja maalattu juuri

pysyvillä väreillä."

Muutakin kuuluu kuin yksinäisyyden kokemusta. Kuvassa Peppilotta on kääntänyt kasvonsa aurinkoon penkkarirekan lavalla. Oli talven kauneimpia päiviä, mutta villapaitaan, kolmiin sukkahousuihin, polvisukkiin, villasukkiin, jalan mittaisiin villasäärystimiin, kahteen kaulaliinaan, sormikkaisiin ja kirjaviin lapasiin kääriytynyt, kaakaota termospullosta nauttiva Peppilotta ei palellut lainkaan. Mukavaakin oli, vaikka ennalta pelkäsin koko päivää. Pelkäsin, että tuntisin itseni ulkopuoliseksi ja surulliseksi, enkä osaisi riehaantua lainkaan, mutta hyvien ystävien seura ja suorituspaineettomuus tekivät päivästä lopulta hienon.

Ylipäänsä tätänykyä on enemmän hyviä kuin huonoja päiviä. Kevään valo aiheuttaa vastustamattoman kesänkaipuun, ja kesäsuunnitelmat täyttävät pään. Tuntuu epätodelliselta, milloin minun elämäni kipusi pois mustan kaivon pohjalta. Muutokset huomaa vasta jälkeenpäin, ei silloin kun elää niiden sisällä. Paljon on vielä tekemistä, elämä vasta hapuilee suuntaansa, mutta aikaakin on. Vaikka mistä sitä tietää. Kaikki me kuolemme pian, siksi tärkeitä asioita ei saa lykätä tuonnemmaksi.

Tärkeitä, kuten rakkautta.

65 astetta pohjoista leveyttä

2008-03-01T23:35:00.002+02:00

Juna on myöhässä tunnin. Talvikuningas vie kauas aseman hälystä, äärettömään avaruuteen, pimeään.

Oulussa on kylmempi kuin mihin on tottunut. Lapaset ovat hautautuneena reppuun muiden vaatteiden alle, kun niitä kaipaisi. Kävelen kotiin yöpakkasessa, viima viiltää läpi takin.

Kotona on vähemmän kotonaan kuin muualla. Muualla on helpompi unohtaa, helpompi olla. Täällä on niin sekaista, kaoottisuus huokuu väsymystä elämään.

Kahdeksannesta kerroksesta näkee yli kaupungin ja taivas on lähempänä, melkein yltäisi koskettamaan sen lakea. Limenvihreässä keittiössä kirjoitin:

yksinäinen olo. sellainenen kuin aina.
että on mukillinen teetä, kynä ja paperia.
hiljaisuus ympärillä ja sisällä,
vaikka ympäristö on yhtä äänimaisemaa.
taivas selkenee, aurinko siivilöityy ikkunasta
keittiön pöydälle valoisiksi läikiksi.

"Suuret luvut vie harhaan
(pidän elämästä liiaksi)
itseään vie harhaan
kun sanoja on liikaa"

tai liian vähän.

ihmiset liukuvat kauas
vanhat haalenevat
uusia en osaa päästää lähelle
mitä minulla olisi annettavaa, jaettavaa?
jäävät etäisiksi kaikki.

siksi perhe on arvokas
ja eläimet.
oikku, jolle kerroin salaisuuteni.

näin on ollut aina.

aina päätyy kysymään samaa
sama kehä, umpikuja

mikä tuntuu mielekkäältä?
mikä on elämäni tarkoitus?

ehkä on aika lähteä
kun alkaa särkeä päätä
ja vihot täyttyvät ajatusvirrasta

vaikka juuri silloin ei saisi paeta.

muuttaakin pitäisi taas.
en minä tahtoisikaan juurtua,
tuntea taloja kodeiksi.
onko stressaavampaa kuin jatkuva epävarmuus?
ja sitä täynnä koko elämä.
"ota vuoteesi ja kävele"
sanoi vuokraisäntä ja minä tottelin.
väsyttää ajatuskin.

kasa läpikäymättömiä tärkeitä papereita.
onnistun sotkemaan kaiken.
vaikkei siihen mitään onnistumista tarvita.

aina välillä vaivun tähän olotilaan
se on ahdistuneisuutta
maailmassa heitettynä olemisesta
eikä sitä voi välttää jos pysähtyyy ajattelemaan.

hiljalleen
muutun näkymättömäksi.

paleltaa.

Syytetäänkö eksistenssifilosofeja?

Kierkekaard -esi-isää
Heideggeria
Sartrea ja Beauvoiria

että minusta tuli tällainen?

vai kenties A.W. Yrjänää ja Torsti Lehtistä,

vaikuttavia opettajia, Happoa ja Papusta

taikka perhettä:

äitiä ja isää
isoveljeä
koko lähisukua samantien

muita ihmissuhteita unohtamatta?

entä oma osuuteni
luone, temperamentti

onko minussa mitään omaa?

elääkseen autenttisesti
on jatkuvasti valittava
itsenäisesti, yksin
kannettava vastuunsa
olemuksestaan
olemassaolostaan

ja mikä on minuuden pysyvä osa,
mikä yhdistää tämänhetkisen minän
ja sen pikkutytön, joka
osasi luottaa iltarukoukseen?

muisto, muiston pysyvyys.
muistot, jotka meidät rakentavat.

2008-02-12T21:39:00.001+02:00

Rakas päiväkirja,

Tänään on ollut merkittävä päivä.

Maailmankuvani on kehittynyt suuren harppauksen. Tänään opin ymmärtämään suhteellisuusteoriaa.

Suhteellisuusteoria, kaikkihan sen tietävät, niin kuin jokainen suomalainen on lukenut Tuntemattoman sotilaan ja jokainen kirjallisuudesta kiinnostunut Joycen Odysseuksen. Eli jokunen tietää, ja muut keskittyvät nyökyttelemään, myötäilemään vakuuttavasti ja ihailemaan suuria saavutuksia.

Fysiikka on upeaa, sanoo humanistityttö silmät kiiluen.

Kiitos tästä innostavasta tiedon hitusesta kuuluu Kari Enqvistille ja popularisoidulle tieteenkirjoitukselle teoksessa Suhteellisuusteoriaa runoilijoille, sekä ystävälleni, jonka kautta kirja päätyi käsiini, toki itse Einsteinia unohtamatta.

2008-01-15T21:27:00.000+02:00

Olen lukenut tietoteoriaa, Ajatus -sarjan filosofiankirjasta, jota myös oppikirjaksi kutsutaan, jonka on kirjoittanut Jussi Kotkavirta, mies, jonka seurassa eräänä jouluaattoiltana pelasin Trivial pursuittia. Filosofin joukkue ei voittanut tuota yleistiedon kisaa, mutta eihän elämässä olekaan kyse pelistä, voittamisesta ja häviämisestä. Kirja kuitenkin menetti uskottavuutensa jo johdannossa, jossa esimerkin yhteydessä todettiin "Tyttöjen ja poikien uteliaisuus suuntautuu alusta pitäen hieman erityyppisiin asioihin." Lukeminen pysähtyi, kun aloin epäuskoisena nauraa, niin kuin nyt kirjaston lukusalissa voi nauraa hiljaa hämmästystään. Kuinka kirjassa, jonka pitäisi kai kannustaa kriittiseen ajatteluun ollessaan sentään lasten filosofian oppikirja, voidaan todeta tuollaista aivan ohimennen, kuin itsestäänselvänä totuutena. Missä ovat väitteen perusteet? Mistä ihmeen alusta lähtien, hedelmöittymisestä vai ensimmäisestä henkäyksestä, ja minkälaisiin erityyppisiin asioihin? Ehkä juuri tämän takia yhteen filosofiankirjaan yhdistyvät yleensä monen tekijän voimat, ajatuskriittisyyden säilyttämiseksi. Pitkä miinus, mutta tästä huolimatta jatkoin lukemista toistaiseksi sivulle 111 asti uuden luvun alkuun.

Lisäksi olen lukenut Kantin moraaliteoriaa ja Ralph Walkerin selventäviä kommentteja. Kantista minä viehdyn kerta kerran jälkeen kaikilla filosofian aloilla, vaikka olen varma että hänestä vielä löytyy jokin luotaantyöntävyys, se on kauempana kuin kenelläkään. Tietysti se on vain perehtymättömyyttäni, perehtymättömyyteni on ainoa mistä olen varma, mutta Kantia ei voi silti jättää huomioimatta, ei laisinkaan. Eihän se ole trendikästä tietenkään, nuorten vihaisten miesten (tietysti, sillä filosofia on miehinen ala ja sen kieli, josta yhtäkaikki päihdyn, on maskuliinista kieltä) (sekä naisten) pitäisi viehtyä Nietzschestä (jonka konsonantteja en vieläkään osaa tarkistamatta kirjoittaa oikein, se on ensimmäinen asia, mikä täytyy ennen kirjoituksia opetella).

Maskuliinisen kielen vastapainoksi, (joka yhtäkaikki on varsin päihdyttävää, yksi syy miksi viehdyn filosofiasta on juurikin sen kieli, sanat ja lauseet kuten aivokummitus ja entropia ja "jotta voitaisiin tahtoa sitä, mitä pelkkä järki määrää aistivaikutelmia vastaanottavalle rationaaliselle olennolle muodossa 'sinun pitäisi', on varmastikin tarpeen, että järki pystyy tuottamaan mielihyvän tai hyvinvoinnin tunteen velvollisuuden täyttämisestä, ja on siis tarpeen sellainen järjen toiminnan syysuhteiden ketju, jonka kautta se voi määrätä tunnekokemusta periaatteidensa mukaisesti.") olen lukenut Heidi Liehun Kirsikankukkia, joka on kielellisessä lentävyydessään varsin hyvä.

Tänään olen pahantuulinen, vihainen, väsynyt, uupunut. Ei sitä huomaa, eihän mitään koskaan huomaa. Minä olen nauravainen ja ymmärtäväinen. Loputtoman ymmärtäväinen ja odottava ja vaatimaton. Olen niin väsynyt olemaan kiltti. Olen väsynyt olemaan anteeksi antava ja kaiken hyväksyvä hymyilevä Minya. Olen väsynyt siihen, etten vaadi itselleni mitään, en niin että uskaltaisin sanoa sen ääneen, vaatia niin että muutkin näkisivät toiveeni. En osaa suuttua, minä ymmärrän toisia ihmisiä, ainakin kuvittelen ymmärtäväni vaikka kaikki ymmärtäminen on toisin ymmärtämistä, tai ainakin hyväksyn, annan heidän olla. Annan kaikkien muiden paitsi itseni olla. Tänään minä vihaan itseäni ja olemassaoloa ja maailmaa, minä en jaksa kuulla yhtään sanaa. Minä haluan huutaa ja viskoa tavaroita, haluan purkaa tämän johonkin.

Minulla ei ole keinoja käsitellä vihaa.

Tänään elämästä ei tule mitään, tämä on taas niitä päiviä. Tänään tulevaisuutta ei ole, se on aivan samanlainen kuin nykyisyys ja entisyys, jatkuva harmaiden päivien virta, päivien joina ajattelee ihmiselämän lainalaisuuksia, syömistä ja nukkumista, pitää itsensä käynnissä kuin hyödyttömän koneen, aivan kuin käynnissä pysyminen olisi jokin itsetarkoitus.

Kaiken pohjalla on pelko, niin kuin aina. Tarve tulla kuulluksi ja kuunnelluksi, välinpitämättömyyden pelko, loputon yksinäisyyden kokemus. Se on lohdutonta, että kokee olevansa yksinäinen, mutta ei voi myöntää sitä edes itselleen. Ettei anna lupaa tunteisiinsa, sensuroi sopimattomat aivan kuin se muuttaisi niiden olemassaoloa miksikään. En minä usko kelpaavani tällaisena, siksi minä sensuroin. Kuinka voisin kelvata? Kylmäävintä on huutaa tätä kaikkea pimeyteen. Pelko puhumisesta kuuroille korville. Kuin naisen puhe olisi aina toisarvoista puhetta, epäolennaista ja hämärää, merkityksetöntä.

6. Sillä (tai vaikka) jokaisen suussa on miehen kieli. Kun puhuu, ottaa miehen suuhunsa halusi tai ei. Ja feministeissä, ja jopa ylipäätään naisissa, on silti kokonaisiakin ihmisiä; kokonaisia aikeita, kokonaisia naisia.

Liehu: Kirsikankukkia, s.11

Ostin itselleni joululahjaksi antikvariaatista Simone de Beauvoirin Murtuneen naisen. Näin sen ikkunassa ja saman tien avasin oven ja astuin sisälle satojen pölyisten kirjojen täyttämään pieneen huoneeseen. Myyjänä oli nuori poika, joka antoi kympin alennusta kirjasta, se oli aika ylihinnoiteltu, vaikka minä olen huono tinkimäähn, ujo kaupankävijä, hymyilen vain, kiitän ja poistun. Muistan lukeneeni Murtuneen naisen äidin kirjahyllystä 13-vuotiaana, ja muistan sen tehneen suuren vaikutuksen sen ikäiseen mieleeni. Sisällöstä ei ollut enää mitään käsitystä, niinpä luin sitä mielenkiinnolla uudestaan, etsin sieltä ajatuksia, joita olisin imenyt itseeni ja luullut myöhemmin omikseni. Yhtäkaikki, tartuin tähän ajatuspätkään.

Miksi hän ei rakasta minua enää? Pitäisi tietää, miksi hän rakasti minua ennen. Sitä ihminen ei koskaan kysy itseltään. Vaikkei olisikaan ylpeä eikä itsekeskeinen, pelkkä oleminen on niin ainutlaatuista, että sitä kuvittelee olevansa toisenkin ihmisen silmissä ainutlaatuinen. Hän rakasti minua, siinä kaikki. Ja ikuisesti, sillä minä olen yhä vain minä. (Ihmettelin, kun huomasin toisten naisten olevan näin sokeita. Omituista, ettei omaa elämää voi ymmärtää ottamalla opiksi toisten kokemuksista – se mikä ei ole omaa, ei auta.)

Beauvoir: Murtunut nainen, s. 140 (2. painos)

Ymmärsin, niinhän se usein on. Mutta minä ajattelen toisin, minusta on kummallista, että joku voisi rakastua, rakastaa minua, sellaisena kuin todella olen. (Ja mitä tarkoittaa todella oleminen? En tiedä.) Ettei tarvitsisi jatkuvasti olla parempi kuin on. En tarkoita epäillä, mutta silti se tuntuu uskomattomalta, mahdottomaltakin. Olen menettänyt kosketuksen omaan ainutlaatuisuuteeni, en oikeastaan välitä enää.

Kaiken voi sanoa tai jättää sanomatta.
Sillä totuutta ei ole, tai yhtä hyvin on.

ilman että tarkoituksena olisi kenellekkään välttämättä mikään erityinen sillä todellisuus on todellisuutta
riippuvuuksista
riippumatta
aivan kuten Sapfosta voi kirjoittaa kolmesataa sivua mitään erityistä tarkoittamatta
tai aivan kuten voi hedelmöittyä tai kuolla
tai luoda tai nuolla
kielellä tai kielellä
verissään tai erillään
tai edelleen ei-ei
auringon roikkuessa taivaalla kuin kokonuotti
tai sitten Ei,
sillä, ja tämä on tärkeää,
kaikesta olennaisesta tehdään pikavauhtia
vanhanaikaista. (Kuten feminismistä.)

Liehu: Kirsikankukkia, s. 16

2008-01-11T18:26:00.000+02:00

Sataa lunta. Koko viikon on satanut, ensin ohutta pakkaslunta, joka maahan laskeutuessaan on kuin puuteria ja pöllyää. Helppoa kolata, ajattelisi joku käytännöllisempi. Meillä lumikola nojaa varaston seinään pihan toisella puolen. Tänään lumi muuttui raskaaksi ja vetiseksi. Valkoista se on silti, en tiedä miten sopeutuisin asumaan Suomen etelähelmassa, jossa talvellakin sataa vettä.

Pidän lumesta, se on vielä jotakin aitoa tämän kaiken rakennetun keskellä. Maailman, jossa kaikki tuntuu jotenkin mielettömältä. Teknologia-Oulu, tuhannet ohi ajavat autot, ihmiset, jotka heräävät aamulla ja menevät töihin autoissaan ja tulevat töistä autoissaan, elävät omassa kuplassaan kuin me kaikki. Silti minusta tuntuu niin vieraalta tämän keskellä. Hetkittäin tuntuu, kuin näkisi kaiken läpi. Näkisi sen mielettömyyden, eikä haluaisi enää olla mukana. Mutta puoliväkisin elämän virta vetää mukaansa.

Yleisesti ottaen olo on paljon parempi. Syön kolmekymmentä milligrammaa mielialalääkettä aamuisin, ja kuukauden lääkityksen ja joululoman jälkeen jaksan taas tehdä asioita, jaksan kiinnostua. Olen päättänyt uskoa nappeihin, ettei placebovaikutus menisi hukkaan. Eivät lääkkeet persoonaa syö pois, eivätkä aiheuta turtumusta, niin kuin vanhahtavat harhaluulot väittävät. Ei pidä antaa lääkkeille enemmän valtaa kuin niillä on, vaan juuri sopivasti. Eivät ne eksistentiaalista ahdistusta vie pois, eivät persoonaani ja ajatteluani, eivätkä hetkittäin romahduttavaa maailmantuskaa, jota ilman en kokisi itseäni omakseni.

Turtumuksen sijaan alan olla taas kuin ennen. Itkukohtaukset ja ahdistus, joka valuu sormenpäihin ja saa ne huimaamaan, kuinka tutulta se tuntuu surullisuudessaan. Pahimmassa masennuksessani kadotin kyyneleeni, itkun sijaan vain makasin enkä tuntenut mitään.
Samoin olen saanut takaisin muista välittämisen kykyä, en ole enää aivan yhtä käpertynyt itseeni vaan jaksan taas kantaa huolta muistakin, aiheellista tai aiheetonta kukaties. Sekä pystyn näkemään jo hiukan kauemmas, uskallan katsoa päin tulevaisuuden sumua.

Vaikka paljon on vielä parantumista, jotta olisin - niin, olisin mitä? Suorituskyvyltäni entisellä tasollani ehkäpä. Toisaalta olen kasvanut hyväksymään tiettyjä asioita. Sitä ettei tarvitse yrittää elää yli voimiensa. Olen oppinut antamaan itselleni aikaa. Haasteellista tietenkin on erottaa voimattomuus laiskuudesta, olla rehellinen itselleen ja ololleen. Unentarve on ehkä suurin muutos, mihin en ole aivan sopeutunut. Olen toki aina pitänyt pitkistä unista, mutta ennen pystyin aivan hyvin toimimaan kouluviikon 6-8 tunnin unilla, hoitamaan hommani. Nykyään olen aivan hukassa sellaisella unella. Kehoni on mieltynyt kahteentoista tuntiin, mutta sanotaan alle kymmenellä tunnilla toimimisessa on jo vaikeuksia ja kuudella tunnilla ahdistun aivan pienistä asioista eikä mikään enää kiinnosta, en kykene muuhun kuin makaamaan sängyllä ja tuijottamaan kattoon ja uneen luonnollisesti. Se voi johtua lääkkeistä - mikä nyt niistä ei voisi johtua, tiedättehän lääkkeiden sivuvaikutuslistat - mutta siihen on kai totutteleminen toistaiseksi.

Opiskelu tuntuu taas jokseenkin motivoivalta, mutta koulua ympäristönä minun on vaikea sietää. Tuntuu että olen niin ulkona siitä maailmasta, pudonnut reunan yli pysähtyneisyyteen, josta katselen muiden touhuamista ja kiirettä. Tuntuu hankalalta kohdata ihmisiä ja katseita, vastata kysymyksiin olosta ja tulevaisuudesta, vaikka hyvää hyvyyttäänhän ne. Oppilaat ovat ainoita, jotka huomaavat. Sinänsä arvostan sitä että huomataan, mutta se ei vähennä ulkopuolisuuden tunnetta lainkaan. Olen ottanut etäisyyttä tahtomattani, mutta toisaalta olen tyytyväinen että niin kävi ja että kykenen näkemään tuota arkea nyt kauempaa, näkemään epäkohdat siinä.

Jossakin on pakko olla vikaa. Opiskelijat luhistuvat opintotaakkansa alla ja voivat huonosti. Lähipiiri on täynnä meitä masentuneita, paniikkihäiriöisiä, keskittymisvaikeuksisia. En tiedä voiko sanoa, että se on yhteiskunnan vika, mutta ainakin nykymuotoinen yhteiskunta on hyvin suuri altistava tekijä tälle huonolle ololle. Kun ihmisistä ei ole täyttämään vaatimuksia, heidät diagnosoidaan sairaiksi, eri luonteille, tempperamenteille, ylipäänsä eroille yksilöissä ei ole tilaa. Monet tarvitsisivat vain aikaa ja turvaa.

Ettei lasten tarvitsisi ampua toisiaan kouluissa.

Viimeinen tehtävä, jonka koulussa kirjoitin ennen toimettomuuteen tipahtamista, oli äidinkielen tunnilla Jokelan tapauksen jälkeen. Saimme kirjoitettavaksemme joko mielipidekirjoituksen tai kirjeen, valitsin tehtävän "kirjoita kirje päättäjille aiheesta lisää varoja nuorten mielenterveyshoitoon", tai jotakin sellaista. Opettaja keräsi ne pois luettavakseen, en ole nähnyt häntä sen jälkeen.

Koetin huutaa apua, mutta minustako olisi mitään itselleni suureen ääneen vaatimaan. Kävin terveydenhoitajalla ja opolla, jäin pois kursseilta ilman kunnollista syytä, jäin pois koulusta kokonaan. Muttei kukaan pidä kiinni, ei kukaan systeemissä ole kiinnostunut. Ei ole välittämistä eikä ihmistä, joka ottaisi opiskelijasta vastuun, ei ole resursseja.

Ryhmäänohjaaja otti yhteyttä ennen joulua, oli syyttänyt itseään kun ei ollut tajunnut mitään. Minulla on liian hyvät arvosanat, jotta sitä voisi tajuta. Sanoin ettei saa syytellä, eihän sitä nyt huomaa kun ei kukaan sano. Sanoi että meidän ryhmässä kyllä on tällainen ollut odotettavissa kun on ryhmä täynnä "tunnollisia ja hyviä oppilaita." Sitten se puhui kaikkea kuinka se on yleistä meillä taiteellisilla ja herkillä ihmisillä, kuinka maailman pahuus koskettaa ja että minulla on varmasti paljon annettavaa. Minä koetin hymyillä, kuuntelin sanoja, jotka tuntuivat sisällöttömiltä. Minä pidän ryhmänohjaajastamme, ihana idealisti, mutta ei kykene antamaan sellaista tukea, jota tarvitsisin koulun suhteen. Enkä minä tahdo olla yleistys, sopia kuvaan, olla taiteellinen ja herkkä, huh. Yhtä kaikki, vaikka kädenojennus tuli myöhään, se tuli ja kun ryhmänohjaaja halasi ja sanoi "voi pientä", minä nieleksin kyyneliä.

Miksi kirjoitin tästä, en tiedä. Kai siksi, että olen vasta nyt huomannut, kuinka ihminen on kovin yksin. Systeemi ei pidä kiinni heikoistaan eikä lähipiiri aina osaa, ole tilanteen tasalla tai suhtaudu oikein, joskus lähipiiriä ei ole. On kovin helppoa joutua kujaan, josta ei löydä ulospääsyä. Sitä voi jäädä pois opiskelusta, jäädä kotiin nukkumaan tai vaikka kuolla kerrostalosoluunsa ja kulua viikkoja ennen kuin kukaan huomaa, sittenkin vain hajusta.

Mutta minä voin hiukan paremmin, kuuntelen YUP:tä, kannustavia sanoja joutilaista ja siitä mitä tekisin, jos saisin kolme elämää, sekä CMX:n b-puolia sopivasti roiskituin lyriikoin ja Talvikuningasta, jonka hienouden muistaa aina uudestaan kuunnellessaan, ja hiukan vielä Kate Bushin utuisuutta ja voimaa. Istun kirjaston kahvilassa liian kalliin croissantin ja teen äärellä lukemassa tieteenfilosofisia esseitä ja huomaan hetken eläväni sellaista elämää, johon itseni aiemmin kuvittelin, ja jota tulee olemaan. Kahvila ja kirja, irrallisuus kaikesta, yksinäisyys, yhtä aikainen tahto kiinnittyä ja tahto olla vapaa.

Kunpa oppisin ymmärtämään

2007-12-21T20:35:00.000+02:00

ettei ole voimia niin kuin ennen. En voi kasata yhteen päivään kovin paljon tekemistä, sillä väsähdän kuitenkin kesken ja sitten petyn itseeni. Petyn ja häpeän sitä, että olen tällainen, vaikka aivan hyvin tiedän, että se on minua vain tilapäisesti.

ja jonain päivänä en haluakaan
enää enemmän kuin ikinä saan
silloin väsymys ja kipu katoo
ja sitten mua ei oo

Pidän lääkäristä, jota kävin taas tänään tervehtimässä, vaikka sillä ei olekaan vastaanottohuoneessa kissoja ja teetä, hyvinvoinnin peruselementtejä. Jollain tapaa turvallisen oloinen, ja tiedättehän, minulla on vain normatiivinen kriisi, johon reagoin aika rankasti. Tai no, lievästi masennukseksi, mutta minulle se tuntuu rankalta. Lääkäri oli huolestunut, ettei lääkkeillä vielä ole ilmennyt juurikaan vastetta. Nostetaan annosta siis. Hoidetaan oireita kuten tapana on. Ehkä tämä menisi pois ajalla ja hellällä huolenpidolla, mutta mistä sellaista saisi, kun maailmalla on kiire juosta eteenpäin.

Torstaiaamuna menin käymään koulussa. Valoa nopeammat koneet toivat mieleen hauraan pilkahduksen toivosta, kertomalla korviin että joskus yltää tuo valo tännekin. Filosofiantunnilla, ainoa kurssi jota nyt käyn, oli helpottavaa olla. Se pitää kiinni siinä elämässä, mikä joskus oli. Siellä puhutaan oikeista asioista, siellä voi hetkeksi unohtaa itsensä ja kohottaa katseensa maailmaan.

Pahoittelen, että tästä on tullut näin hajanainen olotilablogi, harvoissa päivityksissäkään ei juuri mieltäkohottavaa ajatustoimintaa tapahdu. Lähden huomenna kotiin joulunviettoon, enkä lupaa ideoitua päivittämään tämänkään vertaa. Toivottavasti siellä on lunta ja rauhaa.

Rauhallista joulua, levätkää ja pitäkää huolta toisistanne.
Sytyttäkää kynttilöitä valaisemaan tätä pimeää vuodenaikaa.

meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän hiljaisuutta
luvuttomat päivät
virtaa toistensa lomaan

Ajatuksenpätkiä

2007-12-18T03:15:00.001+02:00

Näen mieheen kätkeytyvän paljon herkkyyttä ja surua, vai onko se omaani, jota hän heijastaa? Välillämme sanatonta hiljaisuutta, tyyntä. Puhun vähän, vaikka tahdon kuulla kaiken. Sanat tulevat ajallaan, niillä on hetkensä ja paikkansa, ei saa pakottaa.

Takerrun miehen lämpimään vartaloon, takerrun kuin lapsi, ja hetken aikaa syli on turva, koko maailma. Vaikka tiedän, ettei kukaan voi toista pelastaa. On pelastettava itse itsensä, lopulta olemme kuitenkin yksin.

Yksin yksin yksin yksin yksin.

Ja samalla tiedän, ettei ihminen pärjää yksin.
Me olemme täällä lievittämässä toistemme kärsimystä.

Kuinka olen ollut hirviö.

Pidellyt pitkän aikaa itkevää poikaa sylissäni ja silti pysynyt päätöksessä, kylmänä ja kamalana. Jättänyt toisen ihmisen yksin. En tiedä kuinka saatoin ja samalla tiedän, etten saattanut muutakaan. Tukahdutin omaa suruani, jotta pystyisin kestämään toisen kasvoilla kohtaamani kivun. Tein kivettymisestä selviytymiskeinon.

Kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään?

Väsymys ja suru paistavat olemuksesta. Välillä tahdon kuolla. Matkalla etelään mietin: tilillä olisi tarpeeksi rahaa Pariisin lentolippuun. Sulkisi ehkä puhelimen, tai ei. Tuskin kukaan soittaisi ja voisin sanoa mitä vain. Valehtelen nykyään muutenkin vähän väliä, pieniä rauhoittavia valheita, tai totuudenkiertämisiä oikeastaan. Valehtelen, että pärjään. Kun mummu kysyy, olenko jaksanut paremmin, vastaan leiponeeni joulutorttuja. Se on helppoa. Olen kuori ulospäin. Puolitosia lauseita, hymiöitä, kiertelyä. En minä valehtele, vastaan mitä haluatte kuulla. Toiveesi on minun toiveeni, halusi minun haluni. Sillä minuutta ei ole. Mutta en kuitenkaan tahtoisi löytyä viikkojen päästä Seinestä. Elämä on elettävä siellä missä syntyy ja kuoltava myös. Kylmässä talvivedessä on lopulta lämmin, hankeen hyvä uinahtaa.

Useimmiten vain totean vieläkin olevani elossa. Enkä voisi muuta. En niin kauan kuin muistan pähkinäsilmien katseen ja mummun lempeän huolen. Kaikkein vähiten tahdon siirtää surua eteenpäin.

Nukun päivät, vaimennan puhelimen soittoäänen. Ovikello soi, kuulen sen kuin kaukaa, äänet hidastavassa sumussa, en reagoi. Kuka tänne tulisi, ei se voi olla mitään hyvää.

Sitten yhtäkkiä keskellä yötä, tunnen toivon virtaavan takaisin. Toivon ja jonkinlaisen luottamuksen siihen, että tästä kaikesta vielä muotoutuu jotakin. Elämä ei mene minkään valmiiden suuntaviivojen mukaan, mutta minun ei ole kiire.

Kerrostalokaksio. Näppärä keittiö, maustehyllyjä, aamukahvia auringonpaisteessa mukeista, jotka vielä asuvat keittiön yläkaapissa "myöhempää käyttöä, omaa kotia varten" osastolla. Vihreää, violettia, ehkä keltaista. Ikkunalaudalla istuu kissa tarkkaillen kadun elämää alapuolella, toinen lepää näytön päällä kehräten. Työpöydällä sopivan hujanhajainen kasa papereita korjauksineen, muutama sanakirja sekä läppäri. Näkymä ikkunasta syksyiseen kaupunkiin. Muutama kirjahylly karttuvine sisältöineen, pianon päällä pino nuotteja. Kylpyhuoneessa tuttu parranajon tuoksu kun sinne tassuttelee aamuisin. Freelancerina voisi myös matkustaa, tehdä töitään siellä täällä, hakea aamulla tuoretta leipää kadunkulman boulangeriesta.

Kuinka keskiluokkaista, kuinka hölmöä. Etkö haluakaan parantaa maailmaa, oletko unohtanut Suuren Kriisin, joka vääjäämättä lähestyy ja kaataa nykymuotoisen yhteiskunnan niin että olemme kaikki loukuissamme pimeissä ja kylmissä kerrostalokoloissamme ja ihmettelemme, kun kaupasta ei enää saakaan pestokastiketta ja myslileipää?

Mutta vaikka todellisuus olisi aivan toinen kuin kuvassa, olen hätkähtynyt siitä, että ensimmäistä kertaa todella näen vierelläni mahdollisena toisen ihmisen, en enää yksinäisen naisen taloa.

2007-12-13T03:38:00.000+02:00

Olen rakastunut
Kate Bushiin
ja hiukkasen, ihan pikkuisen,
erääseen mieheen, jonka silmissä asuu lapsi.

I hear him, before I go to sleep
And focus on the day that's been.
I realise he's there,
When I turn the light off and turn over.

Nobody knows about my man.
They think he's lost on some horizon.
And suddenly I find myself
Listening to a man I've never known before,

Telling me about the sea,
All his love, 'til eternity.

Ooh, he's here again,
The man with the child in his eyes.

2007-12-08T23:37:00.000+02:00

Huomasin
olevani elossa.

ja niin kuin silti elänkin on kaikki aikaan siroteltu,
puhallettu tuuliin aurinkojen kerran sammuvain.
Valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa,
hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien.

Rakkausko, viha, kerran virtas läpi olentoni
elämä sen kudos, olin siinä lankana
turhaako siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni
uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja

2007-12-05T22:22:00.000+02:00

anteeksi
etten jaksa edes kirjoittaa enää

vaikka eihän kirjoittaminen ole mikään velvollisuus
oikeus enemmänkin
halu, tarve, tahto
pakko

Nukun enemmän kuin tiesin olevan mahdollista, silti olen väsynyt. Koteloidun, teen peitosta lämpöisen kuoren. Äidin veli harrasti perhosia. Valokuvassa äidillä on keltainen paita, sisarusten käsissä parvi vastakuoriutuneita suruvaippoja. Jatkuvasti paleltaa. Käyn kaupassa, ostan täyden korillisen, sillä niin kuuluu tehdä. Tekee mieli syödä uuniperunoita ja lanttulaatikkoa, proteiinit saavat jäädä. Kullankeltaista ruokaa. Tämä olo kai paistaa kasvoista, olemuksesta, se heijastuu kassaneidin ilmeestä. Olen käynyt hitaaksi, liikkeet ja ajatukset vievät kauemmin, kaikki ottaa voimille. Kotimatkalla tahtoisin koteloitua hankeen. Kaikki jää, lupaukset hauraita kuin toiveet. Älkää luottako käsiini mitään särkyvää. Ajantaju on haipunut, on vain tämä hetki. Muut miettivät kevään kirjoituksia, tulevia opiskeluja, minä en näe edes huomiseen. Päivät valuvat hitaasti, vaihtuvat toisikseen. Annan niiden mennä, ajan kulua. Sydämen paikalla pala mustaa metallia, välillä kylmä, väliin kuuma.

En välitä enää.

Tämän vuoksi kaikki jää kesken

2007-11-30T23:55:00.000+02:00

Tuntuu, kuin en olisi olemassa ollenkaan. Sitten muistan Descartesia, jos kerran on joku, joka tuntee olevansa olematon, on tämä joku väistämättä olemassa. Kävelen ulos Stockmannilta ja tuntuu että kuolen, olen siitä hyvin vakuuttunut ja varma. Pieni ironinen ääni pääni sisällä virnuilee vastaukseksi: kuolet kyllä tyttöseni, kaikki me kuolemme jossain vaiheessa, mutta et sinä tähän kuole, et vaikka kuinka siltä tuntuu, kävele nyt vain eteenpäin. Ja minä kävelen, toimin kuin valmiiksi ohjelmoitu, vaikkei sisällä liikahda mikään.

Olen miettinyt masentuneisuudesta tänne kirjoittamista. Haluanko todella päästää satunnaiset ihmiset niin lähelle, antaa heidän nähdä heikkouteni varauksetta. Mutta toisaalta, miten tämä eroaisi mistään aiemmasta avoimuudestani. Enemmän kuin vaikenemista, masentuneisuuskin kaipaa auki puhumista, että esimerkiksi mielialalääkkeiden kavahtelu vähentyisi. Että sairaudet eivät määrittäisi ihmistä.

Mielessä lukemattomia ajatuksia, jotka eivät löydä tietään sanoiksi. Tarvitsisi aikaa ja sopivan mielentilan. Ahmin suklaata ja kirjoja naisten elämästä. Eri ikäisten ja erilaisten naisten, jotka kaikki elävät sisälläni, minussa, naiseudessa, mieleni mutkissa. Hanne Ørstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen, Riitta Jalosen Kuvittele itsellesi mies, Sari Malkamäen Jokin yhteinen maailma.. (Kirjastossa oli naiset pohjoismaissa näyttely, josta kahmin luettavaa.) Tällä hetkellä Ann-Mari Lindbergin Romahdus. Eräänlaista vertaistukea. Makaan sängyllä ja silitän kissaa, luen hänelle Eeva-Liisan kissarunoja ääneen. Pimitän sekä Eeva-Liisan proosateoksia että runokokoelmaa kotonani loputtomiin, ne täytyisi kai hankkia omaksi. Olen onnellinen siitä, että kaiken tämän tunteettomuuden keskellä olen löytänyt kirjat uudelleen, en kirjoja, joita pitäisi lukea vaan kirjoja, joita tahdon.

Vietämme tänään tupareita, kolmen kuukauden asumisen jälkeen. En osaa oikein suhtautua siihen, nytkö pitäisi juhlia? Kävin ostamassa kolme pullollista hehkuviiniä glögijuomaan. Illasta tullee hyvä, ohjelmassa hyvää ruokaa ja juomaa, erilaisia joululevyjä sekä mukavia ihmisiä. Ehkei tarvitse yrittää olla enempää kuin on, ei sen iloisempi tai emännöivämpi, ei mitään hankalaa. Rentoutuisi vain ja olisi, vaikka jo nyt tekisi mieli vain painua takaisin peiton alle kirjan pariin.

2007-11-23T08:21:00.001+02:00

On ollut hyviä päiviä. Mielessä monta ajatusta kirjoitettavaksi, mutta kotiin päästyäni olen ollut liian väsynyt. Väsynyt sillä tavoin, kuin pitkän päivän jälkeen on, ei väsynyt väsymyksen itsensä takia.

Taas meillä on rokkia ja värivaloja.

Tai punkkia ja värivaloja, yhtä kaikki. Moominvalley hc-crewn ensimmäinen keikka sujui varsin mainiosti. Muusta en tiedä, mutta keikasta virtasi loppuillan kestänyt hehku ja euforiantunne ruumiiseen. Oli pirun kivaa. Ja omiin korviin jopa kuulosti paremmalta kuin treeneissä ikinä. Ehkä se johtui värivaloista.

Nyt sitä ollaan kai sit ihan inessä skenessä. Skenetys on ollut treenimatkojen puheenaiheena, tuo hassu verkostoitumisilmiö, mikä toisilla menee hiukan liiallisuuksiin. Punkpiirit eivät ehkä ole minulle se tavoiteltavin juttu, mutta ainakin keikkojen yhteydessä baarihengaus onnistuu, siihen on ihan luontainen taipumus. Ehkä olen tämän jälkeen hiukan vähemmän pikkusisko ja enemmän oma itseni, tai sitten vain se kitaraa soittava pikkusisko. Se sopii.

Oikeastaan piti vain kirjoittamani, että lähden Vesilahden kautta Tampereelle, joten päivityksiä ei ehkä kuulu taas hetkeen. Äiti, jonka suhtautuminen muutoin on hiukan rasittavaa, (jos silloin kun minä olin nuori olisi jokaisen itkun ja tylsistymisen takia menty lääkäriin niin ties kuinka monta masennusdiagnoosia minäkin olisin saanut), kehotti, että sinun on nyt tehtävä niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Koetan sitä siis. En tiedä vielä mitä tehdä noiden mielialalääkkeiden kanssa, tuijottavat minua tuosta pöydältä mutta eivät ole vielä löytäneet tietään elimistöön asti. Siitä enemmän paremmalla ajalla.

Voikaa hyvin rakkaat lueskelijat, pitäkää huolta itsestänne ja ennen kaikkea toisistanne. Siihen minäkin pyrin.

Moominvalley Hardcore Crew plays Beastie Boys

2007-11-21T11:42:00.000+02:00

Huomio Oulun lähistöllä liikuskelevat!

Ennennäkemätön mahdollisuus! Moominvalley Hardcore Crew soittaa Beastie Boysin varhaisimpia biisejä torstaina 22.11. @ Ykän Pub, Toppila, Oulu. Raivoa! Energiaa! Ahdistuneita nuoria naisia! Ja miehiä! Iloa! Hikeä! Huutoa! Itseään esineellistäviä feministejä stripparissaappaissa! Tule, koe ja ihastu. Soitto alkaa kympiltä, olkaahan ajoissa. Myöhemmin lavalla myös Kansalaistottelemattomuus ja The Enemy Line.

Kyseessä siis hc-punk viritys, johon päädyin kitaristiksi. Maailmaan kiinnittävä projekti. Arvostaisin, jos lavalta näkisi muutakin kuin vastapäisen seinän, ihmiskasvoja kenties.

Tuloksia ja diagnooseja

2007-11-21T01:01:00.000+02:00

Ruotsi, keskipitkä oppimäärä, eximia
Elämänkatsomustieto, 38 pistettä, laudatur
Masennus, lievä tai keskivaikea

2007-11-20T09:29:00.000+02:00

Näin unta, että lääkäri piti vastaanottoaan vanhassa huvilassa. Hän oli rauhallinen, hymyilevä ja huumorintajuinen. Vastaanottohuoneessa oli kaksi kissaa, joita sain silitellä ajatuksissani. Lääkärin lisäksi paikalla oli jokin harjoittelija tai assari, ja välillä nämä kaksi vain höpötelivät keskenään. Joimme kuumaa mehua, joka valmistui kaatamalla kiehuvaa vettä valkoisen jauheen ja lusikallisen sokeria päälle. Oli helpottunut olo, olin viimein päässyt kotoiseen tilaan henkilön luokse, joka voisi auttaa. Mutta viidentoista minuutin vastaanottoaika kului nopeaan, en ollut ehtinyt vielä kertoa kaikkea, olimmehan jutelleet kissoista ja muusta, eikä lääkäri tehnyt elettäkään päättääkseen mitään, tullakseen johtopäätökseen, ehdottaakseen jatkoa. Olisi vain pitänyt mennä, ja se tuntui musertavalta, kun olin vasta juuri päässyt perille.

Lumisade on pientä ja tiheää, peittää pelot pehmeyteensä.

2007-11-20T00:20:00.000+02:00

Eilen oli hyvä päivä. Jaksoin olla ja nauraa, puhuin paljon ja nopeasti. Olin ystävien kanssa, katsoin kamalaa tositeeveetä ja sitten vielä hirveämpää dokumenttia alistuvista vaimoista ja hiillyin maailman uskomattomuudelle, mutta en luopunut naivista toiveestani, että on mahdollista luoda vapaa ja tasa-arvoinen suhde toiseen ihmiseen. Illalla hiljaista juttelua pimeässä kun ystävä jäi yöksi, oli jotenkin helppo olla vaikka uni ei tullutkaan ja aamulla tuntui, kuin en olisi nukkunut silmäystäkään.

Nyt olen taas kotona kaupungissa ja minua pelottaa.

Pelottaa, että kaikki ihmiset menevät pois ja minä jään yksin tähän, itkemään alusvaatteisillani, ja se on aivan omaa syytäni. Ei pitänyt nukkua, mutta en osannut muuta. Ajattelin markettia ja ihmisiä siellä, enkä saanut lähdettyä ulos. Nukahdin vaatteet päällä ja valot päällä. Näin unta että imetin lasta, se tuntui hyvältä, juuri niin oikealta kuin lapsi rinnalla voi tuntua. Heräsin kuumeissani, on yö. Pelottaa että kaikki hajoaa, vaikka mikään ei ole vikana. Pelottaa, että. Ylipäänsä vain pelottaa, pelko on pohjatunne, jäljellä silloin kun on kuoriutunut kaikesta muusta.

Minä en jaksa itseäni, eikä itseyttään pääse pakoon edes uniin.

Täällä on joka puolella kaaosta ja minä en vain jaksa.
Antakaa anteeksi.

Kitaran liimaus pettää, kaula on vääntynyt hankalaksi soittaa. On yö enkä uskalla pyyttä turvaa kenestäkään, sillä ei se ole oikein, ripustautua ihmisiin ja aiheuttaa heille huolenryppyjä. Pitää mennä takaisin nukkumaan, olla hiljaa, melkein olematon.

2007-11-17T09:11:00.000+02:00

En pidä ollenkaan tästä olosta. Kirjoittaminen takkuaa, jokin lukko estää ajatuksia piirtymästä sanoiksi. Lauseista tulee haparoivia, hajanaisia, ne eivät näytä siltä kuin tahtoisin. Väsyn koko asiaan, suljen selaimen tai muistikirjan. Itselleenkin kirjoittaminen on voimainponnistus, sähköpostien lähettäminen lähes mahdotonta, virallisempien, asioita hoitavien viestien varsinkin.

Oli tarkoitus tulla kotiin, vanhempien luokse, bussilla, niitä kulkee nykyään yksi päivässä. Heräsin puoli neljältä iltapäivällä, vartti ennen linja-auton lähtöä. Turhauttavaa, kun ei kykene pysymään edes hatarissa, yksinkertaisissa päiväsuunnitelmissa, itketti. Mutta jostakin on siunaantunut ystäviä, jotka lupautuvat hakemaan lähimmältä rautatieasemalta, ajamaan suuntaansa 85 kilometriä pimeää tietä. Kahdeksalta istuin junassa syömässä aamupalaa, karjalanpiirakoita, dallaspullaa, mandariineja ja kahvia. Kuuntelin Ahkerien simpanssien levyä Tervehdys, maan asukit, albumia, joka on hurmannut kommuunimme yläkerran ja maineensa perässä kulkeutunut lopulta myös minun soittimeeni. Levy pakotti hymyn naamalle ja aiheutti itsekseen hihittelyä; luulen, ettei se ole ihan tervettä, ei kyseinen musiikki eikä sen törkeydelle hihittely.

Äiti oli keittänyt mannapuuroa pyynnöstäni, lakkakiisseliäkin oli. Öinen keskustelu väsytti, äidin kasvot olivat huolenrypyillä, mutta se kielsi, et sinä varsinaisesti masentunut ole. En tiedä millainen sitten olisi varsinaisesti masentunut, vaikken uskalla väittää että olisin, kovin vakavasti ainakaan. Jätetään olotilojen nimeäminen heille, joilla on siihen pätevyys.

Uni loppui puoli kuuden aikaan, nousin keittiöön. Löysin leipää, vahvaa koskenlaskijaa, halpaa goudaa ja kurkkua. Aloin viimein lukemaan Sinisalon Ennen päivän laskua ei voi, vaikuttaa varsin kiehtovalta ja sopivalta juuri nyt. En pysty lukemaan mitään liian raskasta, toinen avoinna oleva kirja on Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, mikä höpöydessään tuo mieleen lapsuuden tyttökirjojen ahmimiset. Sinisalon romaanista on puhuttu paljon, mutta silti kommenteista muistan parhaiten, kuinka Eriol oli lukenut sen ja sanoi että hämmentyy suomenkielisistä kirjoista, kun ymmärsi vasta parinkymmenen sivun jälkeen että minäkertoja on miespuolinen. Se oli sitä aikaa, kun luki jokaisen foorumiviestin sanan tarkkaan, siitä on aika tarkkaan neljä vuotta nyt. Miksi muistoihin jäävät kirkkaana jotkin aivan epäoleelliset oloiset seikat?

Isä heräsi kuudelta, keitteli kahvia ja valmistautui metsälle lähtöön. Oli hyvä aamuhetki jutella hieman. Hakkeri oli uninen ja kiehnäsi jaloissa, syötiin hänelle ja maistoin itsekin teeren lihaa. Se on kai suurta kaksinaismoralismia, viimeksi maistelin hyvin pienen palan hirveä. Kasvissyöntini perusteet ovat elämän kunnioittamisessa, tehotuotannon vastustamisessa ja ekologisuudessa; ravintoketjun muodosta huolimatta en tahdo aiheuttaa kenellekään tarpeetonta kärsimystä. Siihen pohjautuen olen varma, että tehotuotettujen maitotuotteiden käyttäminen on suurempi synti kuin itse ruuaksi metsästetyn lihan syöminen, mutta toisaalta tiedän, ettei tällä ihmismäärällä metsästäjä keräilijäksi palaaminen ole mikään ekologisesti kestävä vaihtoehto. Niin kauan kuin en kykene lähiruoka-luomu-veganismiin, tunnen syömisistäni syyllisyyttä, mutta se, että yrittää olla edes vähän eettisempi, on enemmän kuin ei ollenkaan. Yhtäkaikki, riista maistuu hyvältä, sen luonnossa eletyn elämän maistaa.

Pakkasta on kahdeksantoista astetta ja maailma on saanut ylleen runsaan lumikuorrutteen. Elämä on hiljaista, pysähtynyttä. Sopii hyvin mielialaan, lumi vaimentaa kaiken, kietoo käärinliinansa, on lempeä ja suo unohduksen, hidastaa ajan. Käyn kävelemässä Hakkerin kanssa, on helppo hengittää paikassa, jossa on sydän. Kylä näyttää jotenkin erilaiselta kuin ennen, kuin näkökenttäni olisi laajentunut. Talot ovat pienempiä, autiompia ja unohdetumpia, hiljaisuus ja kuolema kosketeltavampaa. Olenko ollut liian pitkään poissa, kun osaan katsoa kuin vieras, vaikka jokainen polku on tuttu ja oma? Järvellä on hauras jääpeite, sinne ei vielä uskalla kävellä. Metsässä ihmettelen lintujen ääniä, opin tunnistamaan närhen käheän laulun. Kaulahuivi menee kuuraan kun sen läpi hengittää, koira haukkoo lunta janoonsa. Kun huurteisia puita katsoo vastavaloon, on jokainen oksa niin haurasta lasia, että se koskettaessa hajoaisi tuhansiksi kimalteleviksi sirpaleiksi.

Yritän pysyä valveilla, mutta en löydä voimia mihinkään, ja valveilla pysyminen ilman tekemistä on hankalaa. Katselen televisiosta dokumenttia Guatemalalaisista prostituoiduista, jotka kokosivat jalkapallojoukkueen, ja nukahdan nojatuoliin. Herään, siirryn sänkyyn näkemään unia. Talo uhkaa sortua päälle, on kontumiitti ja joku ampuu liian kovaa erikoisella jousella talon kannatinpilariin, katto alkaa halkeilla uhkaavasti. Pyrimme pelastautumaan hallitusti, enkä tiedä onko se paniikkia vai ylenmääräistä rauhallisuutta, että menen haalimaan mukaan cd-levyni, vaikka muut kieltävät, käskevät tulemaan ulos heti. Toisessa unessa tulen ammutuksi, olen huoneessa, jonka nuori mies aseen kanssa ottaa haltuunsa, hän on joku unituttavani, ahdistunut ja sekaisin. Yritän kai rauhoittaa häntä, hän ampuu minua, alistun kuolemaani, mutta kun tajunta ei katkeakaan, totean mielessäni, että osui kai huonosti. Makaan kippurassa lattialla, seuraan tapahtumia ja tuntemuksiani. Muutkin yrittävät saada tilannetta haltuunsa, hakea apua huoneen ulkopuolelta, ja jollakin toisellakin on ase. Mies kuitenkin ampuu häikäilemättä, jos häntä lähestyy. Koetan laittaa tekstiviestiä ystävilleni, että varmaankin kuolen, saan toisen osuman. Ilmassa on kauhua, mutta mieli on yllättävän rauhallinen, kuin kaiken pitäisikin mennä näin.

Torstaina olin katsomassa Martikaisen Jarkon keikkaa. Jos kyseessä olisi ollut jokin muu keikka, joku vähemmän voimaa ja toivoa antava, en olisi jaksanut lähteä. Nyt kuitenkin löysin taas tieni tuohon kotoiseen rockbaariin, kolmatta kertaa saman viikon aikana. (Lauantaina päädyimme sinne loppuillasta ystävien kanssa tanssimaan, iloa ja itsetuntoakohottavia katseita. These boots were made for walking soi ja lautalattia kopisee saappaiden korkojen alla. Sunnuntaina vuorostaan Scandinavian Music Groupin keikka, hymyilyä ja keinuntaa. Musiikki on mitä suurimmassa määrin elossa pitävä voima.) Keikka sai aikaan kylmiä väreitä, ja mietin, miksi pitää olla niin rikkinäinen. Myrsky itkettää, sillä on sellainen tapa. Ihmisiäkin oli ihan hyvä nähdä, ystäviä. Eriolia vain en olisi jaksanut kohdata juuri nyt, en näinä päivinä. Tuli jotenkin agressivinen olo, vihainen, vaikkken tiedä miksi enkä ketä kohtaan. Ei olisi mitään syytä. Ehkä se viha, jota en koskaan suuttuessani ole osannut purkaa, tulee esille nyt, kun elämän ja itsensä hallintaa ei oikein ole. Viha ehkä eniten itseäni kohtaan, sitä etten koskaan ole osannut huutaa sanoja vaan ne jäävät kurkkuun, vatsaan mustaksi möykyksi, ja sitä että en pysty kohtaamaan ihmisiä, suhtautumaan heihin. Tai ehkä vain jokin alkukantainen agressio kaikkea kohtaan.

Mieleen on alkanut tulla omituisia kuvia, välähdyksiä. Kun edessä on rautatanko ja ihminen, tulee mieleen kuinka ottaisin niskasta, hiuksista kiinni ja hakkaisin päätä tankoon, näkisin kuinka veri roiskuisi, kasvojen hennot luut rusahtelisivat rikki, kädessäni olisi tuhon ja kivun voima. Tai ajatus siitä, miltä tuntuisi lävistää rintakehänsä suurella veitsellä, työntää leveä terä omiin sisälmyksiinsä, miltä se näyttäisi, iskeä uudestaan ja uudestaan, juuri tuohon koloon rintalastan alla luiden välissä. Outoja ajatuksia, vieraita. Sellaisia, joita pitäisi kavahtaa, mutta olen vain väsynyt yllättymään itsestäni enää.

Mitä tapahtuu todella?

2007-11-12T04:38:00.000+02:00

On yö, ajatukset eivät jätä rauhaan.

Jos kirjoittaisi blogiin ajatuksenvirtakirjoituksena näin niin kuvaisiko se paremmin kaikkea sitä ahdistusta, mitä mieli miettii tällaisina öinä, joina palelee ja kaikki tuntu vieraalta. Kun saa kyyneleet pitkästä aikaa silmiinsä kun suihkun jälkeen istuu vessanpöntön kannella ja pursottaa hammasharjalle tahnaa. Sitten istuu siinä ja itkeä tärisee hammasharja kädessä väpättäen. Tällaistako on olla ihminen, vai mikä on ihminen kun tuntuu että jäljellä on pelkästään jokin kuorikerros. Sellainen mitä ylläpidetään vain toisia varten peittämään kaiken sen heikkouden, tai kaiken sisimmän, salaisimman, mitä ei oikein tunne itsekään, tai tuntee muttei uskalla katsoa. Teetä, hörppäys väliin.

Se on vielä liian kuumaa otan pussin pois mukista ja puristan sitä etusormella niin että se kastuu mutten välitä. Kun syö raejuustoa niin paleltaa. Koko ajan paleltaa. Luulen että kuumeen täytyy olla nousemassa, eihän villapaitaista muuten paleltaisi, vaikka palelu onkin sieluntila samalla tavoin kuin vanhuus. Ne ovat tuttuja tiloja minulle, mutta ei sentään tällainen, että palelee loputtomiin, sitä ajattelemattakin, vaikka pukee päälllensä villapaidan ja villasukat ja hameen vielä yöpaidan päälle. Ajattelen vanhoja asioita, kuumehoureita neljän vuoden takaa, joka on ainoa värittämättäkin tarpeeksi värikäs tarina, pelottava. Muistan sen tunteen, kun heräsin pakokauhuun, unesta, jossa tunsin niin suuren paineen aiheuttaman kivun, kuin koko maailman paino olisi yhden huikaisevan ohuen neulan päällä.

Minusta tuntuu kuin olisin pelkkä ihmisenkuori. Pitäisin yllä jotakin mitä kutsutaan elämäksi, toimisin kuten muutkin. Minun piti kirjoittaa jotakin viikonlopusta, kuinka kävimme baareissa ja kuinka tarkkailin ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan, mutta se kaikki tuntuu nyt jotenkin teennäiseltä, merkityksensä menettäneeltä. Mietin, miksei oikeasti vain voisi luovuttaa, heittää pois tätä kaikkea mikä tuntuu teeskennellyltä. Mitä siitä, ettei se ole helppoa. Se ei ole sopivaa, ei norminmukaista lainkaan, niin ei sovi tehdä. Täytyy pysyä ruodussa, opiskella ihanneajassa ja opiskella lisää ja mennä töihin ja hankkia perhe ja omakotitalo ja farmariauto ja 1,8 lasta. Tiedättehän. En minä vain enää jaksa. Ei tässä ole mitään laitaa ettei tiedä mitä itse on, ei tiedä mikä on totta, mikä sellaista mitä pidetään yllä vain koska niin kuuluu olla. Tunnenko todella enää yhtään mitään? Tuntuu ettei sisällä liiku mitään, on vain jokin itsestään ohjautuva kone, ulkokuori kultainen, joka sekin halkeilee.

Ihan oikeasti minä tarvitsen aikaa. Tarvitsen aikaa ja tilaa olla, opetella uudestaan mitä on olla ihminen, miksi minä olen, kuka minä olen, mitä minä tahdon tehdä, onko minun olemassaolollani jokin merkitys. Tosin väittävät ehkä ettei se selviä vaikka saisi kaiken maailman ajan. Väittävät että tämä kuuluu vain ikään. Mutta eihän tällainen ahdistus voi vain kuulua ikään, minä en jaksa enää tätä yhtään enempää, minä haluan tämän joskus loppuvan enkä jatkuvan vuodesta toiseen eteenpäin kitkutteluna. Jos en nyt pistä tälle loppua, pistän sen joskus myöhemmin, ja se olisi vain ongelman käsittelyn siirtämistä. Tai sitten en tee siitä loppua ollenkaan vaan vuodesta toiseen ajattelen että kunhan jaksan ensi viikonloppuun asti. Kunhan jaksan kesälomaan asti. Aina samat ajatusketjut, olipa missä hyvänsä, eikä sellaista tarvitse kestää. Ei itselleen rehellisen ihmisen. Jos tässä maailmassa oleminen on helvetti pelkkää itsensä kiusaamista niin minä otan loparit. Vaikka onhan niitä hyviä hetkiä, eikä aina voi olla ruusuilla tanssimista mutta että olisi jokin mielekyys. Että olisi jokin keino millä perustella itselleen, miksi jaksaa vielä viikonloppuun tai edes huomiseen tätä samaa tuskailua. Että olisi jokin mielekyys ja päämäärä tässä elämässä. Tuntuu, että kaikkien näiden solmujen selvittelyyn, edes niiden höllentämiseen, tarvitsen aikaa. Aikaa en saa, aikaa ei ole. Aina on kiire suorittaa ja sitten edessä onkin jo kuolemanlinja jota myös dead lineksi kutsutaan, määräpäiväkö se olisi suomen kieltä kunnioittavassa kielenkäytössä. Ei anneta aikaa edes ajatella, mitä on tekemässä, kunhan tekee vain ja tekee hyvin.

Minua väsyttää tämänkaltainen elämä, tämä mielettömyys, kaikkien asioiden näennäinen tärkeys. Päässä soi runonpätkä, "me olemme täällä lievittämässä toistemme kärsimystä", enkä muista mistä kirjasta minun pitäisi sitä etsiä, runot saattavat soida päässä vaikka niitä ei olisi kuullutkaan äänikirjana ja olen aika varma että se on uudehkoa Yrjänää, ehkä Somniaa, mutten muista. Olemmeko me täällä sitä varten? Luulen, että ainakin tahtoisin olla. Tässä maailmassa on kovin vähän mitään, mikä on selvää. Toivoisin vain että kaikilla olisi hyvä, että voisin edes hetken lievittää jonkun toisen kärsimystä, että minusta olisi siihen. Se riittäisi. Että pystyisin antamaan jollekulle ihmiselle syyn jatkaa, syyn hymyillä ja tuntea hetken elämä siedettäväksi. Mutta silloin kun itse on mennyt hajalle, on vaikea jaksaa tukea toisiakaan erityisesti. Yritän silti. Sen jaksan, ihmisiä minä jaksan, heistä pidän, vaikka he ovatkin vaikeita enkä osaa kohdella heitä tarpeeksi hyvin, välillä pelkään että teen enemmän pahaa kuin hyvää, vahingossa onnistun rikkomaan kun olen ajattelematon.

Suunnittelen öisin itselleni vaihtoehtoisia opetussuunnitelmia, kaikenlaisia vaihtoehtoisia tapoja jotta ei tarvitsisi kestää nykyisyyttä, vaikka siinä on monia asioita joista pidän. Pidän ihmisistä ympärilläni, pidän soittamisesta ja keikoilla käymisestä, pidän kirjoittamisesta, pidän kissoista, pidän saunasta, pidän lämpöisestä suihkusta joskus yksin ajatuksissa rentoutuen mutta myös silloin kun saan tuntea toisen ihon, pidän protuilusta ja pidän miiteistä, sillä pidän ihmisistä, pidän ruuanlaitosta silloin kun keittiö on puhdas ja on aikaa, pidän lukemisesta, pidän ihmisten kanssa juttelemisesta, ajatusten vaihtamisesta, toiseudesta. Mutta en hallitse elämääni enkä arkeani ollenkaan, se ei pysy käsissä, se liukuu pois ja hajoaa ja muuttuu päiviksi, joina nukun ja öiksi joina pakenen. En hallitse koulutöitä, en mitään mikä on pakko, en osaa käyttää aikaa, se valuu pois ja katoaa, saatan käyttää koko päivän ruuanlaittoon tai nukkumiseen, mutten moneen asiaan yhtä aikaa, en sillä tavoin kuin ajastetut ihmiset, joilla on kai lukujärjestys lomallakin. Siis suunnittelen kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutten tahtoisi luopua mukavista asioista, en laisinkaan. Mutta on ehkä kohdattava se totuus ettei arki tällaisenaan käy päinsä, se ei suju, ei sitten millään. Koulunkäynti on koko jakson ajan ollut pelkkää kulissia, kaikkien aineiden osalta, kaikkien. Minä tiedän, että minä huijaan, en tiedä milloin koulussa huomataan. Ehkä kaikkien aineiden opettajat huomaavat, mutta luulevat että kyse on vain heidän aineestaan, vaikka todellisuudessa ei ole mitään mitä olisin tehnyt.

Miksi, te voisitte kysyä, ja ne voisivat. Miksi et ole tehnyt, onhan sinulla ihan yhtä monta tuntia vuorokaudessa kuin kaikilla muillakin. Enkä minä tiedä vastausta, en todella tiedä. En vain kykene. En osaa en pysty en jaksa, en todella tiedä mikä minuun on mennyt. En ymmärrä laisinkaan itseäni, mistä tämä kaikki johtuu, miksi juuri nyt, mitä kriisiä minä muka läpi käyn, miksi en vain osaa olla niin kuin ennen, niin kuin kaikki muutkin, miksi tämä takkuaa tällä tavoin, näin loputtoman ja lohduttoman tuntuisesti, niin että todella mietin kaikkia muita vaihtoehtoja. Avun hakeminen on niin vaikeaa, on pyytää toisilta ihmisiltä mitään. Sen voin myöntää kyllä, että olen heikko ja epätäydellinen, mutten sitä että minulla olisi oikeus vaatia toisten apua ja aikaa. Ajattelen että pitäisi selvitä itse. Ehkä ei tarvitsisi, mutta kuinka sitten. Minulla on liian vahvassa se pärjäävän ihmisen kuori, sellainen joka sanoo että kyllä tämä tästä, kyllä minä selviän, minä pärjään ja jaksan, vaikka sisimmässäni tiedän että helvetti tästä ei tule yhtään mitään. Tuntuu ettei minulla ole oikeutta, minulla ei ole oikeita ongelmia, ei ole, ei ole koskaan ollut eikä siis voi olla nytkään, jotakin kuvittelua ja teiniangstia. Tällaista mistä selvitään. Mutta kun tuntuu ettei selviä. En tiedä kenelle tästä pitäisi ensimmäiseksi sanoa, mitä pitäisi tehdä koulun kanssa. Saisinkohan minä sairaslomaa?

Kävinhän minä sen surusilmäisen psykologin luona, mutta jotenkin tuntui silloin että kaikki ehkä järjestyy. Onnistuin uskottelemaan itselleni, ja se sitten jäi. Sovittiin surusilmäisen psykologin kanssa että saan soittaa sitten jos tulee sellainen olo, siis huomenna on kai soitettava. En minä tiedä mitä se auttaa, minä en yksinkertaisesti jaksaisi lähteä hakemaan apua tähän oloon, eikö tämä vain voisi mennä pois, minä tahdon jonkin pätevän lääkkeen tai siirron kotiin, jossa ei tarvitsisi ajatella, voisi vain käydä lenkillä Hakkerin kanssa ja soittaa pianoa. Eikö voisi vain olla joku sellainen apuna joka ymmärtäisi ja sanoisi mitä pitää tehdä, sillä minä en todellakaan tiedä, mihin minun on ensimmäisenä mentävä. Kouluun vai surusilmäpsykologin luo, vai opolle ja pitäisikö ryhmänohjaajalle sanoa ja mitä minä muka sille virkkaisin, että hei on vähän vaikeuksia. En minä tiedä oikeita kanavia missä huutaa, paitsi muutaman irkkikanavan ja niilläkin apu on satunnaista tukea lämmittävin sanoin, joka on toki tärkeää, mutta kaikilla on omat ongelmansa eikä ihmisiltä voi vaatia enempää. Lisää resursseja nuorten mielenterveystyöhön! Tai ainakin lisää rohkeutta nuorille vaatia sellaista, mitä he tarvitsevat, silloinkin kun he eivät tiedä, mitä he tarvitsevat. Ehkä voisin mennä koululle, ensin terkkarille ja sitten surusilmälle, vaikka mitäpä se terkkari hyödyttää, ahdistava tyyppi muutenkin, ei ymmärrä uniongelmia eikä päivän riittämättömyyttä eikä mitään mitä yritän sille sanoa, ehkä surusilmänainen osaisi olla ihmisempi, ainakin se viimeksi oli lähes inhimillinen ja se on kai se ammattilainen jonka pitäisi osata, ainakin sen mainoksessa sanotaan että saa tulla juuri näistä syistä. Mutta on vain niin hankala osata riisua siellä se kuori, joka yleensä päälle painuu. Ehkä pitäisi tehdä niin kuin nuortenlehdissä aina mainittiin, kun niitä vuosia sitten luin, että ottaa pala päiväkirjaa mukaan, tulostaa tämä huima vuodatus, jos se olisi selkeämpi kuin ne sanat jotka juuttuvat kurkkuun kuitenkin.

Kuitenkin pelkään, että tämä kaikki on vain jotakin ylireagointia, että tämäkin on normaalia, ja tämänkin pitäisi olla kestettävissä ilman mitään erikoisempaa, vain ajalla ja liikunnalla ja syömälllä terveellisesti omega-3 rasvahappoja. Sitten ne nauravat, että mikä sinäkin luulet olevasi, sullahan on kaikki ihan hyvin, ota nyt vain itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Niin, kuuletko, ryhdistäydy! Sullahan on sosiaalisia suhteitakin ja jaksat käydä juhlimassakin, mikset sitten muuten toimi. Enkä minä kerta kaikkiaan osaa selittää tämän paremmin.

Olisi edes jokin jumala, joku kaikkivaltias ja hyvä. Voisi olla varma, että joku pitää huolen ja jos ei, niin sitten saa kuitenkin ansionsa mukaan. Mutta minä en ole ihan varma, ja siksi minun täytyy pyristellä itsekin, pyristellä vielä kun voi, vaikka päässä soivat Uuno Kailaan säkeet "olen verkon silmässä kala, en pääse pois". Olen minä harkinnut sitäkin, että jos vain jatkaisi tällä tavoin, jättäisi menemättä kouluun tälläkin viikolla enemmän kuin olisi siellä, milloin joku kyselisi perään. Milloin joku muu hankkisi minulle apua, ettei tarvitsisi sitä itse tehdä. Ehkä silloin saisin enemmän uskottavuutta, en tiedä, mutta ei se ainakaan kovin aikuisen ihmisen käytöstä olisi, sellaisen, joka edes koettaa kantaa vastuuta itsestään. Sillä koetan minä, vaikka ei siitä mitään näy tulevan.

Ehkä tämä ajatuksenvirta alkaa kohta riittää. Kello on jo aamu seitsemän, olen koettanut terapiakirjoittaa oloani ja saanut esiin myöntymisen, tietynlaisia helpottumisen kyyneleitä. Myöntänyt itselleni, että en minä ehkä ihan oikeasti taida jaksaa tätä elämää tällaisenaan, en voi paeta loputtomiin enkä teeskennelläkään. On kylmä ja kuuma vuorotellen, kuten Eeva-Liisan runossa, näitä runositaatteja näkyy tippuvan vähän joka puolelta. Olisi jo aamukahvin aika, päivän lehden hakeminen, aamupala. Elämä tuntuu epätodelliselta. Ei minusta kouluun ole ehkä tänään, ei ainakaan heti, mutta soitan surusilmälle ja kysyn siltä, mitähän hän suosittelisi. Itse en nimittäin kykene enää minkäänlaiseen objektivismiin, jos se ylipäätään on mahdollista.

Jos kestät minua, kestän varmaan itsekin?

2007-11-08T22:34:00.000+02:00

Missä sinä olet ollut, ne kysyvät. Kotona, unissa, poissa. En oikeastaan missään, olen viettänyt epäpäiviä. Joka yö vannonut tämän muuttuvan, joka aamu kohdannut saman totuuden. Itseinhoprosentti melko korkealla. Eikö voisi vain olla kuten muutkin, oppia elämään todellisuudessa unien ja öihin pakenemisen sijaan? Ilmeisesti ei.

Konfliktipakoinen kun olen, kontaktia et saa
Pakenen etkä saa hereille minua, vannon sen

Hankin Absoluuttisen nollapisteen Iiriksen, ikään kuin vahingossa. Niin kuin mitään nyt vahingossa ostaisi, ehkä harkitsemattomasti olisi parempi ilmaus. Kasarihtava soundimaailma toimi livenä ehkä jopa paremmin, mutta varsin ovelia lauluja levyltäkin kuultuna. Minä en, josta lainaus otsikossa ja edellä, on kiertänyt päässä koko päivän.

Ihmiset analysoivat koulussa ammuskelleen pojan mieltä. Minä vain mietin, miltä tuntuu tulla ammutuksi kesken koulupäivän. Venyykö se hetki, elämän viime henkäys, kuin elokuvissa, miltä tuntuu tajuta kuolevansa. Kännykästä toiseen kulki tänään viesti, jossa pyydettiin sytyttämään kynttilä heidän muistokseen, jotka vielä aamulla uskoivat elämään ja tulevaisuuteen. Mistä me heidän mietteemme tiedämme?

Poika on herännyt aamulla äitinsä patisteluun. Äiti lukee sanomalehteä ja vahtii toisella silmällä, että poika lusikoi kaiken myslin suuhunsa. Syö muka liian vähän, nykyaikana kun on niitä kaikkia anoreksioita ja vaikka mitä, äiti selittää. Illalla meni myöhään, tyttöystävän kanssa oli riitaa tekstiviestein. Vaikka puhelimen sulki yhden aikaan, uni kartteli vielä pitkään. Pitäisi tänään soittaa sille, pyytää anteeksi, jos katsottaisiin vaikka joku leffa. Matematiikan opettajan ääni on puuduttava, tangentin kulmakertoimet hämäriä. Edessä istuva tyttö on nostanut hiuksensa nutturalle, niskaan on jäänyt lyhyitä haivenia, jotka houkuttavat silittämään. Käytävältä kuuluu melua, kuin tuoleja kaatuisi, ja nopeita askelia. Poika kääntää katseensa oven suuntaan. Laukaus. Muistaa, miten äiti vuodesta toiseen kehottaa syömään, suu auki lentokone tulee aaa-a, ja pehmeä kosteusvoiteen tuoksu ympäröi maiseman lempeänä, sumuisena. Tytön hahmo nousee seisomaan, ympärillä on hälinää, mutta poika ei kuule, vaan kurottaa koskettamaan pehmeänä kaartuvaa niskaa.

Tyttö on herännyt liian myöhään, taas. Puoli kymmeneltä hän istuu vasta aamukahvilla keittiössään, vaikka pitäisi olla jo koululla. Mies on tullut yövuorosta aamulla, nukkuu. Tekisi mieli vain painautua kiinni lämpimään selkään ja unohtaa. Matkalla bussipysäkille tyttö polttaa tupakan, jää kauemmas katoksesta, jossa odottaa nuori mies lastenvaunuineen. Pitäisi kai itsekin olla jo lastenvaunuissa kiinni, tyttö ajattelee. Mies on häntä elättänyt, ja hän vain koettaa päästä nyt edes ylioppilaaksi. Historian tunnilla tyttö piirtää vihkoon kuolleita. Eri tavoin mestattuja ihmisiä, roviolla palavia ja hirtettyjä enimmäkseen, tai hirttäytyneitä kukaties. Anni meni jo edeltä, miksen minä. Miehelläkin on joku toinen, työssäkäyvä nainen, on hän sen huomannut, vieraan hajuveden tuoksun ja aikaisin alkavat yövuorot. Mitäpä siitä sanoisi, kun kuitenkin elättää ja on aamuisin syli, johon jäädä. Käytävältä kuuluu juoksuaskelia ja kovia pamauksia, kuin laukauksia. Opettaja käskee kaikki pulpettiensa alle, nopeasti. Tyttö nousee ylös, jää epäröiden puolitiehen. Laukaus. Huimaa hiukan. Toivottavasti mies pitää huolen kissasta, tai vie sen vaikka äidille. Tässäkö se oli, tätäkö pelkäsin. Tuntuu lämpimältä, painaa käden rintaa vasten, verta pulppuaa lakkaamatta. Annin silmät kujeilevat tutusti, tule meille niin kerron sulle salaisuuden.

Jokseenkin irvokkaalta tuntui, että netissä linkitettiin heti tapahtuneen jälkeen kaikki ampujan verkkoavaruuteen jättämät jäljet. Uutisten sijaan meilläkin luettiin ruokapyödässä hänen manifestejaan, viestejä foorumeilta, irc-galleriatunnusten kopioita, äidin ja isän kotisivuja, kaikkea, mikä valottaisi persoonaa vaikkei ehkä liity tapahtuneeseen millään tavalla. Minusta se tuntui jotenkin väärältä. Kuvittelin, kuinka minunkin ajatukseni, harkitsemattomat yöpuheeni, leviäisivät jonkin teon seurauksena tarkoituksettoman laajalle. Kuinka esiin kaivettaisiin isoveljen foorumikirjoitukset, äidin vanhat vaalisivut, kaikki mikä ei mitenkään liittyisi mihinkään. Mutta sellainen kai nykymaailma on, omasta tahdostamme olemme kaikkien yhteistä riistaa.

Yhtäkaikki, tapahtunut tuntuu epätodelliselta ja ahdistavalta. Eihän sitä käsitä ja ehkä parempi niin. Vilpitön osanotto kaikille, joita suru koskettaa.

2007-11-04T22:32:00.000+02:00

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kun jokin osa menee sekaisin, sekoaa helposti toinenkin ja sitten kun koko olento on huonovointinen ja solmussa, on vaikeaa enää muistaa, mistä kaikki lähti liikkeelle.

ajattelen, kun kävelen perjantaina bussipysäkille. Aamulla on heikko olo, pakotan kuitenkin koko kahvimukillisen alas. Bussissa voin pahoin, mietin, mitä jos oksennan yhtäkkiä koulussa kuin pieni lapsi, pitäisikö joku huolta ja saattaisi kotiin. Koetan keskittyä tiehen ja asioihin joita tiedän. On perjantaiaamu kolmas päivä marraskuuta kaksituhattaseitsemän. Osaan kertoa nimeni ja luetella numerosarjat, joilla minut voidaan henkilöidä, sosiaaliturvatunnuksen, tilinumeron, kirjastokortin koodin. Pidetään luokan edessä mediakatsausta pulpettirivistöille harmaita naamoja. Alan nauraa, kun koetan kertoa, että öljyn hinta on 96 dollaria tynnyriltä. Säikähdän itseäni ja katseita, jotka enemmän kuin hämmästyvät tai kysyvät, ovat välinpitämättömiä. Tähänkö minä sitten hajoan, öljyn hintaennätykseen, ehdin ajatella ennen haparoivaa korjausliikettä.

Kun palaan kotiin, samaan bussiin tulee améliemaisella tavalla viehättävä tyttö. Piirrän mieleeni yksityiskohtia, saappaiden nyörit ja kannan korkeuden, mustat sormikkaat joiden päällä räpikkäät samaa tummaa sineä kuin pipokin, hiusten kaareutumisen oikean korvan alapuolella. Tyttö avaa kirjan, on vielä aika alussa, ehkä niin alussa että kirjaan on vaikea keskittyä kun ei vielä ole tottunut sen kieleen ja rytmiin, tai ehkä niin alussa, että kirja on juuri vienyt mukanaan ja häivähtelee mielessä, häiritsee jos siihen ei pääse tarttumaan. Lähestymme pysäkkiäni, hypistelen lapastani, mutta en pysäytä bussia. Istun kuin olisin menossa kauemmas, juuri sinne, minne tahansa auto kulkeekaan. Tyttö jää pois yhden pysäkin ennen päätepysäkkiä, astuu kevyesti. Ehkä menee kotiin, huikkaa ovelta hei, silittää hajamielisesti kissaa kävellessään huoneeseensa, laskee laukun ovenpieleen, ottaa kirjan, kävelee keittiöön, laskee kirjan pöydälle, laittaa teevettä kiehumaan, avaa kirjan, kuulee puolella korvalla äidin kysymyksen, ynisee vastaukseksi, mm joo, äiti tekee voileipää, tyttö syö ja lukee, ei hellitä hetkeksikään silmillä tekstistä. Minä jatkan päätepysäkille ja samalla bussilla takaisin kotiin, hymyilen väsymyksen läpi.

On taas se vuodenaika, jolloin ilta tulee neljän aikaan, viideltä on pimeä. Tai ehkä se meni jo. Vaistomaisesti tartun Yrjänän Mechanemaan, kirja on uusi vielä, vuotukainen. On taas se vuodenaika, jolloin tunnen itseni vanhaksi, kuivettuneeksi ja väsyneeksi. Tunnen, että elämänmeno ei tästä muutu.

Niin suuri osa minusta elää
ulkopuolellani, että en uskonut sellaisen olevan mahdollista.

On pakkasta. Talvi on tullut yllättäen, kuten joka vuosi. Huurteinen nurmikko rapisee jalkojen alla. Toisaalla on luntakin, vaikka meillä on 65 astetta pohjoista leveyttä. Bussin ikkuna on kylmä kun siihen nojaa päänsä. Ajattelen paikkoja, joissa olen asunut, niitä on neljä tässä kaupungissa. Huoneita, joissa on itketty, naurettu ja rakasteltu. Juotu viinaa, peitelty sammuneet, heitetty vieraat ulos keskellä yötä. Luettu kirjoja, käännelty lehtiä, otetettu kuunnellen osaa kohtaloihin. Valvottu unettomia öitä, koetettu löytää merkityksiä, kirjoitettu haparoivia sanoja paperille, iholle. Ei elämänmeno tästä muutu.

Kitara selässä tuntuu hyvältä, kiinnittää tähän maailmaan kuin olisi jokin tehtävä, määrittää ihmisen niin kuin kaikki mikä näkyy ulospäin. Treeneissä yhtäkkinen valaistuminen, ai mikä vasenkäsi, ai tietysti näin. Kotimatka kävellen, joen virtaus on muuttunut talvivedeksi, mustaksi ja pyörteileväksi.

Minusta ei saa tekemälläkään hyödyllistä
osana laittaa kaiken väärin
suuttua kun homma ei lopu
joko saa alkaa lukea kirjaa
palvoa sisäisyyden mysteeriä

Ei kyse ole pelkästään tahdosta, vaikka kai pitkälti siitäkin. Koko elämän rytmi vain on sekaisin, en hallitse sen kulkua enää, tai ehkä rytmi on progea, josta en saa selvää. Päivät kuluvat, taas on ilta, eikä valoa ehdi nähdä kuin hetken. Kuitenkin on edes se hetki, ja hauras toive, että ehkä kaksi horjuen elävää voivat pysyä pystyssä toisiinsa nojaten.

Kuolemaa ei parane pelätä, sairautta
ne tulevat ajallaan, eikä aikaa kannata, elämää,
ne menevät, tekevät omiaan.
Perimmiltään sitä ei usko mihinkään:
valokuvat harmaita
hiukset, muistot,
epätoivon hetket särähtävät tosina,
masennus on lähtötilanne, muu teeskenneltyä.

Lainaukset A. W. Yrjänä: Mechanema

Ettei tarvitsisi herätä kun sarastaa

2007-11-02T02:51:00.000+02:00

Kuinka monta kertaa vielä aamu, jolloin vetää peiton päänsä yli, kun ei löydä merkityksiä?

Kuinka monta kertaa vielä ilta yksin hämärässä rockklubissa tarkkaillen, odottaen?

Yritys kuvata Absoluuttisen nollapisteen keikkaa sanoin tekee pahaa. Kelluttavaa, upottavaa, ja leijuttavaa progea. Liimatan levollinen, tyyni katse lipuu yleisössä. Basisti soittaa ilman nauhoja, ihailen. Ymmärtämättömät ihmettelevät, kuinka viulua soittaessa tiedän mihin laittaa sormet, kun eihän siinä otelaudassa ole mitään merkkejä. Enkä osaa heille selittää, käsi vain tietää paikkansa, soittaminen on pitkälti lihasmuistissa. Niin kai hänelläkin, basson kaulalla käsi on kotonaan ja tietää osansa. Samoin tietävät toistenkin kädet, tämän tason progebändejä ei ole kotimaassa montaa. Keikka on nautinnollinen kokemus, kahden tunnin, kahden encoren jälkeen olo on voipunut, mutta tahtoisi silti lisää. Tunnen bändiä aika huonosti, eniten olen kuunnellut Mahlanjuoksuttajaa, Nimi muutettua ja Olosta, nyt soi aika paljon uusia biisejä, Iirikseltä ja Lihassa ja taivaassa ep:ltä, kuten odotettavaa. Iiris on kai hankittava. Vieraus ei kuitenkaan haittaa, musiikki kuljettaa mukanaan ja tekstitkin syleilevät kuuntelevaa kuulijaa. Avoimutta musiikki vain vaatii, luottamista. Harvinaisen kokonaisvaltainen keikkanautinto. Tällä jaksaa taas hetken aikaa, uskoisin.

Kävelen öisen kaupungin halki, tekisi mieli ottaa kengät pois ja kulkea avojaloin kuten kesällä. Kulkiessa mietin, miksi pidän rakkaani niin kaukana, kuinka hyvä olisikaan painautua toisen syliin tällaisena yönä. Hiukan ennen kuin olen perillä, alkaa sataa lunta.

2007-10-30T17:04:00.000+02:00

Syysloma on hyvä, mutta liian lyhyt. Se on kai lomille luonteenomaista. Saan vieraan etelästä, jonka kanssa on hirveän helppo olla. Sellaiseen olemiseen voisi vaikka tottua. Päivät kuluvat itsekseen; sellainenkin päivä, joka ei käynnisty ja jolloin tekisi vain mieli maata peiton alla piilossa maailmalta, voi olla hyvä, kun on ihmisiä vierellä eikä tarvitse yrittää olla enempää kuin on. Herätään kolmen aikaan, aamupala lehden ja lempisämpylöiden parissa kestää viiteen. Freyja huovuttaa hiuksiani, irkataan yhdessä ja katsellaan hämäriä videoita. Yhteistä todellisuuspakoa. Kissat nauttivat elämästä, kun kerrankin kotona on kolme syliä, joilta saada huomiota.

Kotiseudulla kaikki on kuin ennenkin. Oman paikkansa löytäminen vie hetken, mieli ei tahdo muistaa, kuinka kotona ollaan, mikä on uloskasvaneen lapsen paikka perheessä. Ystävät vievät tutustumaan paikalliseen yöelämään, näen yhä selvemmin sen, mitä tarkoitetaan puhuttaessa toisenlaisesta henkisestä ilmapiiristä. Kokemisen arvoista kuitenkin, juoda tequilaa kun tarjotaan ja ajaa taksilla kotiin puoli kuuden aikaan aamulla.

Käyn hautausmaalla, vien kynttilän ukille, mutten osaa sanoa mitään, laulan hiukan. Kirkonkellot kertovat pyhän alkaneeksi. Kotona soitan Bachia hapuillen, ehkä joskus vielä opin. Pianon voisi virittää ennen joulua, mietin. Käyn mummun luona, hän tuntuu kutistuneen. Olemistaan ei tarvitse miettiä, talo huokuu turvaa, lukuisia lapsuuden iltoja. Jutellaan kuulumisia, kevyitä ja raskaita samalla tavoin. Elämä on läsnä. Uusien villasukkien varsi on sininen, terä harmaa, valkoisilla raidoilla kuvioituna. Lähtiessä mummu kehottaa pärjäilemään, vaikka eiväthän mummut sano "Pärjäile!" he sanovat "Voi hyvin!" tai jotakin sen sellaista.

Katselin yöllä äidin nuoruudenvalokuvia, siellä oli kuva tiestä kansantalouden saavutusten näyttelyyn. Seuraavana päivänä sanomalehden viikkoliitteessä oli lukijan pyynnöstä selvitetty, mikä oli ohjelmansiirtoketjun mittaustauko. 70-luvun maailma oli ihmeellinen ja yhtäkkiä arkeen ilmaantuvat CMX-mielleyhtymät huvittavat. Myös Pekka Strengiin on liittynyt sattumuksia. Kuuntelin eräänä syysaamuna Kesämaata ja liikennevaloissa Katsele yössä soi itsensä sydämeeni. Sitten tutustuin Emma Salokoski Ensembleen ja tietysti sama punatukkainen haltiatar vainoaa minua sieltäkin. Kaiken lisäksi kämppis pääsee tekemisiin Pekka Strengin pojan kanssa, vaikka kyse onkin varsin typerästä Smash Asem oikeudenkäynnistä. Saa nähdä, sallitaakon poliisilta todella kaikenlainen mielivaltaisuus.

Syksy on muuttunut harmaaksi ja apeaksi, odotan lunta. Kävin kirpputorilla etsimässä vanhanaikaista herätyskelloa, siellä tuoksui ummehtuneelle tupakalle, samalle kuin joissakin vanhoissa asunnoissa, joissa on poltettu sisällä ja sisustus on jäänne jostakin kuusikymmenluvun alemman keskiluokan kodista, huonekalut ovat rumia, sinapinkeltaisia, ja huomaa olevansa kainuussa, seinillä on maalaiskitchiä, ristipistotöitä, poronsarvet ja ruma kello. Tuoksun tuomaa mielikuvaa vahvisti se, että kirpputorin tavaratarjonta oli kuin noista kodeista, joissa mies lojuu nojatuolissa tuijottaen television rätisevää kuvaa ja nainen istuu keittiön pöydän ääressä risaisessa aamutakissaan, tuijottaen tylsistyneenä seinän pienikuvioista tapettia ja karistaen savukettaan jo valmiiksi täyteen tuhkakuppiin. En löytänyt kelloa.

Stockmannin alakerta on täyttynyt mitä erikoisemmista joulusuklaarasioista. Toisessa kerroksessa pystytetään muovista joulukuusta ja sesonkihelyt ovat vallanneet alaa. Kaiuttimista soi pehmeä klassinen, joka muistuttaa itsenäisyyspäivän juhlavuuksista ja Wienin uudenvuoden tanssiaisista. Nojaan päätäni liukuportaiden kaiteeseen. Vuoronumerolaite sylkee minulle uuden nimen, nro. 578. Odotan, kunnes huomaan bussikorttini, jota tulin lataamaan, olevan kotona. Esillä on ehdotuksia isänpäivälahjoiksi, kuten tyylikkäitä taskumatteja. Leikittelen sukupuolittuneen yhteiskunnan normeilla kuvittelemalla taskumatit äitienpäivämainokseen, eihän sellainen tulisi kuuloonkaan. Kuljen sateessa avopäin, en jaksa enää peittää väsymistäni kaikkeen.

Olen lukenut muumeja. Niitä muumikirjoja, jotka lapsena jäivät, jotka keskittyvät enemmän sisäisiin kuin ulkoisiin tapahtumiin. Ymmärrän, eiväthän ne ole lasten kirjoja lainkaan. Lapsena muumeilta odotti hauskoja sattumuksia, seikkailuja. Vaarallinen juhannus oli ehkä suosikkini, tarpeeksi jännittävä mutta tuttu, innnoittipa tuo jopa sanelemaan äidille oman muuminäytelmänkin. Lapsuuden jälkeen oli vaihe, jolloin luulin että on tärkeämpiäkin kirjoja kuin muumit, unohdin niiden voiman. Nyt olen taas muistanut, elänyt ensin loppukesää majakkasaarella Muumipapan ja meren parissa, sitten loppusyksyn autiutta muumitalossa vieraiden kanssa Muumilaakson marraskuun myötä.

"Hemuli heräsi verkalleen, muisti kuka oli ja ajatteli, että olisi ollut mukavaa ola joku tuntematon. Hän oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan käydessään, ja tässä sitä nyt oltiin uuden päivän alussa taas, ja päivä jatkuisi iltaan asti ja sitten tulisi seuraava päivä ja sitä seuraava ja ne kaikki olisivat samanlaisia, niin kuin päivät tapaavat olla kun ne ovat hemulin päiviä."

En minä asioita järjestelevään Hemuliin eniten samaistu, mutta kukapa ei tunnistaisi noita aamuja. Kaikissa henkilöissä on jotakin tuttua, jotakin omaa. Tuhto pieni, joka ei osaa suuttua ja säikähtää kun niin joskus kuitenkin käy ja toisaalta Mymmeli, joka vain keskittyy tuntemaan olonsa miellyttäväksi, nukahtaa vaikeuksitta kesken päivää ja löytyy yöllä ruokakomerosta herkuttelemasta.

Illalla nukahdan kirjan viereen päivävaatteissa ja valot päällä. Haluan unohtaa, vaipua olemattomuuteen. Herään neljältä ajatuksiini. Tiedän, on parasta mennä keittiöön juomaan kaakaota ja syömään kanelikeksejä, lukemaan lisää marraskuisesta Muumilaaksosta. Mieleen tulee surusilmäinen psykologi, mietin pitäisikö ehdottaa hänelle tapaamista. Ei kai. Viiden aikaan käyn takaisin nukkumaan ja laitan kellon soimaan varmuuden vuoksi, jos parin tunnin päästä opiskelu olisi muuttunut hyväksi ideaksi. Ei se ole. Näen unta lentokoneonnettomuudesta, ystävieni verisistä ruumiista, irronneista päistä ja käsivarsista.

Eristäydyn ihmisistä, en siksi etten pitäisi heistä vaan siksi että olen huonoa seuraa tällaisena. Ei ole voimia pitää yllä mitään sosiaalisia kulisseja, keskustella, olla mitään. Pelkään kyllästyttäväni, avautuvani liikaa, tai - en edes tiedä mitä. Pelkään säikäyttäväni pois. Sitäpaitsi tämä ahdistuneisuus on vain noloa. On sitä muillakin kurjia oloja yhtä lailla, itsestään metelin pitäminen on typerää. Mutta koita siinä sitten keskustella kepeitä kun mieli on lohduton. Eniten alkaa pelätä niitä ihmisiä, joita pitää kaikkein tärkeimpinä.

2007-10-21T15:29:00.000+03:00

Ihastuminen on hassua, pelottavaa ja ihan törkeän kivaa. Kuuntelen pitkästä aikaa Von Herzenin veljeksiä, totean musiikin leimaantuneen sittenkin enemmän tunteisiin kuin ihmisiin. Se on hyvä, muuten monet hyvät levyt jäisivät unohduksiin muistuttaessaan vanhoista, hienoista mutta kipeistä hetkistä.

Kumma, miten sitä tulee entistä vaitonaisemmaksi ihastumisistaan. Kuinka neljätoistavuotiaana kuulutti koko maailmalle, "mitä se sanoi ja kuinka se on ihana", nyt hymyilee vain hiljaa. Ohimennen mainitsee kämppikselle, että yksi poika on tulossa käymään, kotiväelle ei viitsi edes selittää, miksei heti loman alussa palaa kotiseudulle äidin ruokittavaksi. Yksi ensirakastunut ystävä vannotti pari viikkoa sitten kertomaan kaiken - minä sanoin että unohdat koko jutun kun menet käymään sinne oman rakkaasi luo. Ei uskonut, mutta niinhän siinä kävi, olen säästynyt uteluilta.

Mahaa kipristää, juon kahvia ja koetan purkaa levottomuuden siivoamiseen.

2007-10-20T21:53:00.000+03:00

Kukaan ei odota minua, miksi nousisin?

Herään hiukan ennen seitsemää, ympärillä vain hiljaisuutta ja pimeyttä. Ikkunaruudussa jäätyneitä pisaroita, päässä tasainen jyskyttävä kipu. Tassuttelen keittiöön, ketään ei näy. Olo on jotenkin epätodellinen. Mietin, voisiko tähän hiljaisuuteen tottua. Voisi: teemukin ja kirjan äärellä on parempi olla kuin muistinkaan.

Äiti oli kaupungissa, maksoi talvisaappaat, jollaisia en koskaan olisi uskonut hankkivani, kahvin ja pähkinäleivoksen ja yllätti Anna Gavaldan novellikokoelmalla Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part. Ystäväni oli kaupungissa, kantapaikassamme herkuttelin rommikaakaolla, jossa olin maistavinani appelsiinin häivähdyksen, sekä appelsiini-toffee kahvilla. Ne loihtivat siellä mitä vain, kun pyytää. Tutustuimme myös toisen paikan rommi-kookos kaakaoon, varsin ihastuttava ympäristö muutenkin. Ennen kaikkea kuitenkin juttelimme, mikä on mukavinta.

Paikkaan saapui nainen, jonka olen nähnyt usein ennenkin: kirjamessuilla, kahvilassa, kirjastossa. Hän oli yksin, selaili lehteä valkoviinilasillisen äärellä. Näen hänessä itseäni, tulevaisuuttani, sen utuisen mielikuvan todentuman mikä minulla elämänkulusta on.

Perjantaina nauroin stereotypisyydelleni ja nautin siitä. Kävin teippaamassa Luonto-Liiton järjestämän keikan mainoksia keskustassa, poikkesin lempikahvilaan lukemaan toukokuussa aloittamaani Linkolan soutajan päiväkirjaa, jonka sain viimein loppuun. Uudet kengät sanovat klip-klop katukiveystä vasten. Kävin lainaamassa kirjastosta itselleni lisää Linkolaa ja törmäsin samaan poikaan, joka oli lempikahvilassa. Kirjaston kahvilasta saa ihania kolmen juuston taskuja, kolmionmuotoista jyväleipää, jossa täytteenä valkohomejuustoa, tuorejuustoa ja tavallista kovaa juustoa (edamia lienee).

Koulun teatteriprojekti loppui ennen kuin ehdin oikein tajutakaan. Soittaminen oli mukavaa, jatkuva odotteleminen ja roudaaminen ei niinkään. Uusista vieraista kasvoista tuli uusia tuttuja kasvoja, tutustuin suomalaisiin enemmän kuin ulkomaaneläviin, mutta muutamaan heistäkin hiukkasen. Yksi hollantilainen oli ihmeen stereotyyppiprotun oloinen, oli helppo jutella ja tuli halailuetäisyydellekin tuosta vain. Lähinnä projektilaisten loppumattoman oloinen sosiaalisuus ja aktiivisuus sai vain sulkeutumaan enemmän kuoreensa, tuntemaan itsensä tylsäksi. Eikä väsymystä päässyt pakoon tuollakaan, vaikka arjesta irtautuikin. Eilen oli viimeinen esityspäivä, jonka päätteeksi opettajat hehkuttivat puheissaan projektia ja saivat hetkeksi lietsottua pintaan sen tunteen, että pitää koulusta ja ihmistä eikä halua minkään koskaan päättyvän. Jokseenkin valheellistahan se on. Ruusu jonka sain, on tänään jo surullisesti kuihtunut, vaikka laitoin sen veteen maljakon virkaa toimittavaan kauniin vihreään olutpulloon.

Tuttujen italialaisten kasvojen myötä on muistellut viime vuotista Italian matkaa, elämäänsä silloin. Kuinka vapaapäivänä tehtiin retki Ostia antican lisäksi hiekalle Välimeren ääreen ja tyttö oli huimaavan kaunis. Unet sekoittuvat muistoihin, lähes kirjoitin että silitin hänen hiuksiaan, vaikkei se ollutkaan niin. En edes tiedä, missä hän on nyt, en ole nähnyt hymyään sitten lakkiaispäivän. Uskon, että se on hyvä vain. En koskaan oppinut tuntemaan häntä, en kyennyt olemaan normaalisti sen hymyn äärellä, vaikka koetin. Typerä juttu, kaikenkaikkiaan.

2007-10-16T13:18:00.000+03:00

The best I can do is lie down and never woke up, sanotaan näytelmässä jota väritän soitollani.

Kylmä, kuuma, kylmä, kuuma.
Laukussani on kuivunut sämpylänpuolikas.
Haluan paiskata viulun seinään, vaikka
itseäni minä vihaan.
Se on ainoa viha, joka minulla on
muu on surua.
Suru sekoittuu joka paikkaan, kuin
taivaalta ropiseva sade,
löytää tiensä pienimpäänkin maanpainaumaan.
Vääjäämättä, loputtomana hiljaisena norona,
suru löytää minut.

Ei minulla ole muuta annettavaa kuin surullinen sydämeni
kirjoittaa Katri Vala, muistaakseni.
Se on liiankin totta, ja minua pelottaa.

Pitäisi olla hauska ja puhua kepeitä,
olen vain vakavamielinen ja hiljainen.
Niitä tylsiä ihmisiä jotka on parempi jättää rauhaan.

Ei minulla mitään oikeita huolia,
enkä tahdo sääliä tai sellaista.
Viha vain syö minua sisältä päin ja luulen
muidenkin ajattelevan samoin.
Että olisi parempi jos olisin hiljaa
ettei minusta olisi vaivaa kenellekään
etten tuottaisi pettymyksiä.

Myöhästyn jokaisena aamuna
kuluu harmaa tunti toisensa perään.

Mutta jotain minulla vielä on,
sisällä heikko mutta kirkas liekki.

Perjantai-iltana lauloin ystäväni kanssa
kuinka Kaikki me kuolemme pian ja sain
sata ihmistä kuuntelemaan hiljaa, vaikka
puoletkaan eivät ymmärtäneet sanojen kieltä.

Ehkä minusta on vielä johonkin.

2007-10-16T03:12:00.000+03:00

Ehkä huomenna olen parempi ihminen.

2007-10-14T21:38:00.000+03:00

Torstaiyönä satoi ensilumi, perjantaina ensimmäinen pakkaspäivä.

Teimme retken Yli-Iihin, Kierikkiin, kivikausikeskukseen. Mieli lepää, taivas on kirkas ja loputtoman laaja. Metsässä kanervaisen mäntykankaankeskellä on helppo hengittää, katse hyväellen joen pintaa. Tuoksuu tuore puu ja savu. Huomaan, kuinka paljon olen kaivannut ulos kaupungista.

Jään keskellä versoo vielä kasvi, kuin rakkaus tässä umpisolmuun vedetyssä elämässä. Ei minusta saa todellisuuskelpoista kai millään. Opiskeluun minusta ei ole. Siitä pitäisi kai huolestua, mutta en enää jaksa. En minä tiedä mitä pitäisi tehdä. Tahdon pois, rauhaaan.

Kun äiti oli nuori, tehtiin vallankumousta. Vietnamin sota, miekkareita ja yhteinen aate 70-lukulaisittain. Kun isoäiti oli nuori, oli sota. Tunteja ilmavalvontatornissa, omissa ajatuksissan, ehkä pelossa ja huolessa, nuoren tytön haaveissa. Entä nyt? Pirstoutunut post-moderni aikakausi, sirpaleiset maailmankuvat, yksilökeskeisyyden huipentuma. Ei mitään mihin kiinnittyä.

Mutta meillä on rockia ja värivaloja. Eilen olin Nukulla katsomassa bändejä, Moses Hazyn keikka yllätti todella. Aivan loistavaa! Tanssia, savua, hikeä, iloa. Ihmiset intoutuivat jopa kunnon pittiin, minäkin, sillä ruhjovan kokoiset ihmiset puuttuivat jajos kaatuu, on aina joku joka nostaa pystyyn.

Olen kävellyt kaupungista kotiin parina viime yönä. Tähtikirkas taivas himmenee kaupungin valojen rinnalla, hautausmaa on aavemaisen kaunis. Tuo kolmas kivi vasemmalta, korkean muotoinen, on äidin äidin äidin vanhempien. En ymmärrä pelätä yksin pimeällä kulkemista edes lauantaiyönä puoli kolme, ehkä ei tarvitsekaan. Kotimatka on Scandinavian Music Groupin Missä olet Lailan mittainen.

"Hae minut takaisin
pujota käsi monen kerroksen läpi iholle asti
Odota siinä
kuuntele kuinka pihan perällä itkee lintu
Anna tottua painoosi
ja jos näet haavoja, sido ne tiukasti."

2007-10-11T20:49:00.000+03:00

12 tuntiset päivät vetää väsyneiksi.

Ei minulla ole mitään elämänhallintaa. En tiedä miten koskaan opinkaan elämään niin, että saisin tehtyä jotakin sellaista mistä haaveilen, itselleni tärkeää ja muille hyvää.

Lukemattomat kirjat odottavat ympäri huonettani, kansoittavat kaaoksen valtakuntaa vaatteiden kanssa. Aikaa ei ole, ei päiviä, vain hämärää olemassaoloa.

2007-10-10T21:32:00.000+03:00

Leikin teatterimuusikkoa kuluvat kaksi viikkoa. Soittaminen on mitä rentouttavinta puuhaa, vaikka välillä väsyttääkin istua ja odottaa, sovittaa ja tuntea, ettei mistään tule valmista. Meitä on yksitoista: 3 huilistia, 2 kitaristia, 2 pianistia, viulisti, saksofonisti, rumpali ja kanteleen soittaja. Monipuolista musiikkia syntynee, 36-kielisellä kanteleella voi soittaa vaikka mitä hienoa. Teemme musiikkia kahteen dramatisointiin Näkymättömästä lapsesta, en vielä tiedä mitä draamaryhmät ovat saaneet aikaan ja kaikki on aika avointa. Soittamisen ja odottelun lisäksi olen vaihtanut kielet, luoja ties kuinka pitkästä aikaa, kun a-kieli päätti päivänsä tiistaiaamuna kymmenen aikaan, ja saanut tallan kallistumaan hiukkasen eteenpäin, sekä järkyttynyt musiikkiliikkeessä kielisetin hinnasta. Yhtäkaikki, kyllä muusikonelämä aina opiskelijaelämän voittaa, vaikka taloudellisesti tekeekin tiukempaa.

Muistin, kuinka olenkaan heikkoina pianokonserttoihin. Pitkät, kalpeat sormet juoksevat koskettimilla, silmät painautuvat kiinni, kadensseissa soi intohimo. Pianistit ovat lähes yhtä eroottisia kuin kirjailijat, runoilijat. Ehkä sellistit myös. Ehkä se johtuu siitä, että ruumis on mukana heidän työssään, joka kuitenkin on jotakin muuta kuin ruumiillista työtä, siinä on henkinen, taiteellinen ulottuvuutensa. Kuten Marguerite Duras, jota olen lainannut ennenkin, kirjoittaa Jokapäiväisessä elämässä.

"Kirjailijan ruumis on mukana kirjoittamisessa. Kirjailijat herättävät seksuaalisuutta pelkällä olemassaolollaan. --- Hyvin nuorena saatoin tuntea vetovoimaa vanhempiin miehiin siksi, että he olivat kirjailijoita. En ole koskaan voinut kuvitella seksuaalisuutta ilman älykkyyttä, enkä älykkyyttä ilman eräänlaista irrallista ja poissaolevaa etäisyyttä omaan itseen. Monet intellektuellit ovat avuttomia, ujoja, pelokkaita, hajamielisiä rakastajia. Sillä ei ollut merkitystä, koska kaukana minusta he olivat kirjailijoita ja samalla tavalla hajamielisiä oman ruumiinsa suhteen."

Minulle siis kannattaa soittaa pianokonserttoja, esimerkiksi Rahmaninovia, tai sellon vastaavia, ehkä soolosellosarjoja. Viulukonsertot ovat liian lähellä minuutta, ja puhaltimista en oikein saa kiinni, huilussa on liikaa ilmavuutta ja sen soinnissa kuulee äidin.

Sain postipaketissa viisi samanlaista kirjaa, enkä tiedä mitä niille tekisin. Ei niitä osaa lukeakaan, vaikka siellä on varmaan paljon hyviä nuorten kirjoittajien tekstejä, nolous ja tietty hippunen kateellisuutta estää. Takkaakaan ei enää ole. Iloinen yllätys sen sijaan oli, kun tänään, suomalaisen kirjallisuuden päivänä, luettiin koulussa haikupuun parhaimmistoa. Viikko sitten ala-aulassa oli haikutyöpaja, jossa sai kirjoitella haikuja annetuista aiheista paperista leikatuille lehdille, jotka sitten ripustettiin aulan keskellä seisovaan puunrankaan roikkumaan. Idea oli hauska, joten kirjoittelin itsekin muutaman runon puunkoristeeksi. Juurikin se, satavuotiasta koulurakennusta, tai oikeastaan Sippa-esiäitiäni käsittelevä haiku, jonka väsäsin ranskan kokeen jälkeen väsyksissä, tuli kilpailun toiseksi - ensimmäinen palkinto ansaitusti yhdelle ystävistäni. Palkinnoksi sain Maarit Verrosen kirjan Kylmien saarten soturi. En ole Verrosta vielä lukenut, mutta olen kuullut hyvää, ja kieltämättä takakansikin kuulostaa ihan lupaavalta. Äikänopettajilla on hyvä maku, kirja tuoksuu uudelta paperilta ja kansipaperi on ihanan siisti ja karhea. Koululle myöhässä pyöräillessäni ajattelin myös, että jos minusta jotakin arkistoihin jää, ei lukuisat myöhästymiset tai tekemättömät työt, vaan syksyisen haikukilpailun toinen palkinto. Ihmisistä tahdotaan muistaa hyvät asiat, niinhän.

Aamut ovat kylmempiä kuin ennen, pyörästä saa raaputtaa kuuraa. En tahtoisi että vielä tulisi talvi. Syksy ja kevät ovat minun vuodenaikani, alati muuttuvat, pysymättömät. Syntymän ja kuoleman ajat, kuulaat ja kirkkaat. Aamulla kuuntelen Pekka Strengiä, illalla pimeän tultua, kun katulamput hehkuvat hämyään, Talvikuningasta. Yöllä, oman huoneen lämmössä, Kate Bushia.

Olen pimeä, suloinen unohdus.
Tyhjyyden täyttää vain rakkaus, rakkaus.
Kuuntele hiljaisuutta yön.

Sinne ja takaisin

2007-10-08T00:04:00.001+03:00

Perjantaiaamuna herään kahdeksan aikaan. Edellinen yö on mennyt pitkälti valvoessa, taas. Laitan kahvin tippumaan, isoveli lukee filosofian historian tenttiin ja kissa pyörii sylissä hellyydenkipeänä. Keräilen tavaroita, päätän ottaa sittenkin tyynyn mukaan vaikka Halt sanoi, että se on turhaa hienostelua. Muutamaa minuuttia vailla yhdeksän lähden kotoa, postilaatikoiden kohdalla huomaan hammasharjan unohtuneen. Palaan ja ajatuksissani otan mukaani lähes täyden hammastahnatuubin, kämppikset joutuvat ostamaan uuden.

Löydän perille läheisen kerrostalon parkkipaikalle, matkaseura on tuttua edellispäiväisen kahvittelun jälkeen. Suuntaamme huoltoasemalle tankkaamaan ja lisäämään öljyä. Konepelti ei aukea, tupakoimme ja nauramme hysteerisesti avuttomuudellemme. Naisia ratissa, varokaa. Matka alkaa puoli tuntia aikataulusta jäljessä, mutta hyvillä mielin. Soitamme Tampereelle tilannetiedotuksen, aamu on siellä vasta aluillaan.

On kolea, harmaa syyspäivä. Pellot peittyvät usvaan pitkälle iltapäivään asti, näkyvyys on sumun takia rajoittunut ja vaikeuttaa ohittamista. Pujottelemme rekkojen välissä. Kuunnellaan Ultra Brata ja lauletaan mukana, elämä tuntuu hyvältä. Uusia, mukavia ihmisiä, yhteinen matka ja määränpää, laulua syyssumun keskellä. Tulee ikävä Viiviä, lähetän tekstiviestin toiselle maapallonpuoliskolle, jossa kello on kolme yöllä, ihmettelen maailman pienuutta. Fyysisten etäisyyksien ylittämistä hämmästyttävämpää on kuitenkin kyky ylittää ihmisten mielten, eri maailmojen, väliset etäisyydet. Todellista avaruusmatkailua. Myöhemmin soi CMX, enkä laula yksin.

Kahvitaukoja, tupakkataukoja. Ruokapysähdys Viitasaarella, vaikka mikään ei tahdo maistua. Ehkä se johtuu jännityksestä. Koetamme kääntyä huoltsikalle, mutta kyseessä onkin jokin liittymä ja erityisen kielletty ajosuunta. Poliisit kaartavat viereemme huoltoaseman pihalle eikä nauru tahdo loppua. Soitan koulukaverille, ruotsin tuloksia kyselläkseni, M:n ja E:n välimaastossa liikkuu alustavat pisteet. Lähestymme Tamperetta ja etupenkki tiuskii toisilleen, mahaa kipristää vähän. Selviämme rautatieasemalle, josta poimimme kyytiin lisää matkalaisia. Yksinvaltani takapenkillä päättyy, likistyn kahden pojan välissä keskivyössä.

Tunnelma on hiljainen, vaivaantunut. Enää ei kukaan laula, vain hyräilen hiljaa. Cosmopolitanit tutkitaan tarkkaan, kuvien kera. Kukaan ei ole ihan varma, minne ollaan menossa. Kun ylitämme Urjalan kunnan rajan, ymmärrämme huolestua. Levähdyspaikalle ja käännös takaisin, jäätelöä huoltoaseman pihalla. Karttaa tarkemmin tutkimalla löydämme tiemme Vesilahteen. Kaupan pihalla tuttuja kasvoja, halauksia. Omituinen tunne, rauhoitan itseni nikotiinin voimalla. Loppumatkasta jo laulattaa, mene sinä Siili takaisin metsään.

Ei toivoakaan, että enää muistaisin mitä sitten tapahtui ja missä vaiheessa. Ihmisiä, sohvilla makoilua, kasautumista, naurua. Uusia ihmisiä, joista osa aivan nimimerkkinsä oloisia. Coppolan Dracula, joka jatkuu tuhottoman pitkään ja saa lisää koomisuutta television tilaääni-efektistä. Yösauna ja hyinen lokakuun järvi, josta noustessa elämä tuntuu virtaavan entistä voimakkaampana. Mahautumista keittiön lattialla, kahvila Soihdun leikkimistä ja teen maistelua, loputtoman pitkä Carcassone keskellä yötä. Yllättävän aikaisin laskeutuva hiljaisuus, nukahtaminen ja herääminen kalpeaan, kauniiseen aamuhämärään.

Lauantai-aamuna päässä soiva elämän zen café soundtrack on pyörähtänyt seuraavaan biisiin, Tuulensuojaan, ja voi päätellä että asiat on hyvin. En enää osaa pelätä, tuntuu niin luontevalta olla. Keitän täyden pannullisen kahvia, josta ei tule kovin hyvää, mutta riittävän. Rantakivet ovat tummanvihreän sammaleen peitossa, maa pudonneiden lehtien kuvioma. Istun järven rannalla ja kuuntelen Pelon enkeliä sekä Vallan haamuja, kunnes on aika palata sisään. Corpse Bride on yhtä valloittava kuin ennenkin, kuolleilla mahtava meno. Paikallinen pizzeria on viihtyisä, sievä ja kodikas. Pöydissä kynttilät ja vesi lasipulloissa, ruokakin maistuu ihmeen hyvin. Puodin puolella myydään monenlaista teetä, mutta olen unohtanut nostaa rahaa. Kävelymatka tekee hyvää, eikä pimeä vielä ehdi saavuttaa.

Lumikuningattaren kotimainen elokuvaversiointi 80-luvulta on mieletön. Elokuvan ikäraja, k-3, ihmetyttää, leffahan on järkyttävää katsottavaa jopa täysi-ikäiselle jääkarhuineen ja folioasuisine miehineen. Yöllä täytyy soittaa kitaraa, ainakin Syyslaulu sekä Kaikki me kuolemme pian. Elokuvana pyörii huonoksi julistettu Merlinin toinen osa, asetun katsomaan puolivälistä alkaen ja nukahdan samantien sylien lämpöön. Monet asettuvat nukkumaan, käymme ulos katsomaan tähtiä vaikka taivas on pilvessä, yö on hiljainen ja lempeän pimeä.

Aamuvalo on liian kirkas, keittiössä nukkuvien päälle lähes astutaan. Herääminen vie uskomattoman paljon aikaa, mutta yhtäkkiä huomaan istuvani keittiössä kahvikupin ja jogurttipurkin äärellä, taas elävänä. Lähtö tapahtuu nopeaan, huuhtelen tiskejä kylmässä vedessä. Matka suoraan Tampereelle, ilman maaseutumatkailua, on liian lyhyt. Kaikki päättyy joskus, lauletaan. Puristan kättä kädessäni, minä suojelen sinua kaikelta, uskothan.

Kotimatka on pitkä ja hiljaisempi. Puhutaan protusta, koulutuksista, Hatha ajaa itsensä kotiin. Torkahtelen, ei huvita nousta autosta edes pysähdyksiksi. Onneksi matkaseura hellästi pakottaa minut mukaan syömään, vaikka hampurilainen on littana. Luetaan ääneen naisen unelmia, ajatukset harhailevat. Yhtäkkiä laskeutuu ilta. On vain loputtomasti pimeää maisemaa ja vastaantulijoiden valot. Talvikuningas soi, tuntuu kuin matkaisi avaruuslaivassa kohti tuntematonta. Pysähdytään levähdyspaikalle, pimeys ympäröi piirimme joka puolelta, vain savukkeet hehkuvat hiljaa. Lopulta ollaan kotona.

2007-10-04T20:57:00.001+03:00

Kaipaisin vieläkin täytettä Joharin ikkunaani.

Päivät on pitkiä niin kuin yöt. Valvoin huomaamatta viime yönä, kaikki tuntui niin sulavalta, maailmankaikkeudessa oli helppo olla ja hengittää. Nukkumaan mennessä mahaa kipristi ja hymyilytti. Ihmeen helposti osasin aamulla herätä, saavuin kouluun täsmällisesti kello 8:15 englannin kirjallisuuden kurssille, josta olen ehkä eniten innoissani tämän jakson opiskelujen suhteen. Yhteiskuntaoppi tylsistytti, matikantunti lähes lannisti, mutta liian kahvin voimalla pysyin käynnissä. Kävin kahvilla uusien ihmisten kanssa, se oli mukavaa. Olen jutellut viime päivinä ääneen niin paljon, että nettikirjoittaminen heikentyy. Eilen olin kävelemässä yhden kaverin kanssa, tutustuin uuteen kaupunginosaan, kadut olivat täynnä lehtiä ja kuljimme hautausmaalla katsellen kiviä ja miettien kuolemaa, joimme auingon laskiessa mukilliset kahvia paikallisessa kuppilassa. Tänään taas kantakahvilassa juttelemassa sekä eväsostoksilla. Ranskankoe oli kirjoitusten takia nyt, puoli viideltä. Istuin luokassa epätoivoisena, koetin jaksaa täyttää jokaiseen kohtaan jotakin, vaikkei eri pronomineista ollut tietoakaan. le, lui vai jokin muu - en minä tiedä. Halusin vain pois. Ranskan aineissani tuntuu esiintyvän aina sama minäkertoja, vain elämänsä eri vaiheissa. Tällä kertaa olin aikuisuuden alkutaipaleella, kolmenkympin tienoilla, lisäksi olen kirjoittanut hänestä keski-ikäisenä sekä mummona. Ei se ole tarkoituksellista, jotkin piirteet vain pysyvät, toistuvat aineesta toiseen, ja jossain vaiheessa huomaan taas kirjoittavani saman ihmisen mielestä, vaikkakin elämänkokemukseltaan erilaisena. Oikeastaan se olen minä. Harhaisen ranskankokeen jälkeen kirjoitin vielä muutaman haikun ala-aulan haikupuun lehtiin. Väsymyksestä huolimatta on hyvä olotila, päivä takana, lupa olla vain.

Silloin täytyy huolestua, jos elämä tuntuu olevan suoraan Zen Cafén biisistä. Vaikka kappale olisikin Rakastunut taas - tai oikeastaan varsinkin silloin. Tiedättehän, sä löysit monta miestä, mutta kukaan niistä, ei jäänyt pidemmäksi aikaa. En halua samaistua keskiluokkaisten, keskiälyisten ja kaikin puolin keskimääräisten aikuisten ihmisen arjesta kertovaan musiikkiin. Silti päässä soi "sä olet rakastunut taas ja annat kaiken mennä päin helvettiä." (Koulun keskiviikkoisessa kirjailijatapahtumassa, joka oli varsin innostava, oli toimittaja, joka muistutti liikaa Samuli Putroa. Ehkä tämä koko päässäsointi johtuu siitä?)

Mietin, ensirakastuminen on helppoa. Silloin on vain unelmat, ideat suhteesta, ei menneisyyden painoa. Ei pelkää sellaista, mistä ei tiedä. Nyt pelkää. Ihastumisen tunteita kohdatessaan joutuu käymään taas uudestaan läpi menneisyytensä, kaikki virheensä. Ei riitä että eron käsittelee ennen eroa ja sen jälkeen, se tulee jonkinlaisena haamuna esiin joka kerta uutta ihmissuhdetta rakennellessa. Aina uudestaan samat kysymykset: mitä minä oikeastaan haluan ja kaipaan, miksi erosin, millä tavalla tämä olisi ja tästä voisi luoda jotakin erilaista, mitä helvettiä edes tapahtuu? Useamman ihmissuhteen jälkeen pohdintaan liittyy useampia jossain kohti sortuneita rakennelmia. Kuinka ennakoida mahdolliset virhepaikat - vaikkei virheitä kuitenkaan voi etukäteen tietää, eikä siten välttää. Yhtäkaikki, ajatus syvästä ihmissuhteesta pelottaa. Ehkä kaikkein eniten pelotan itse itseäni.

Kaikki menisi ihan hyvin, jos vain kuuntelisin rauhallista ja fiksua superegoani, jos näin freudilaiseksi heittäydytään. Minuutta yhtälailla on kuitenkin myös id, joka kaipaa syliä, sekä sinne tänne epävarmuudessaan sinkoileva ego. Keskellä tiistaiyötä superego kirjoittaa muille osilleni ohjeitaan:

Älä etsi mitään nyt. Älä tyydy vähempään kuin mistä haaveilet. Älä enää riko muita tahikka itseäsi. Tutustu ihmisiin, tutustu huolella. Ystävät ovat kullan arvoisia, ystävät toisista maista, maailmoista. Ole rehellinen. Rehellisyydellä voit vain voittaa. Älä pelkää itseäsi, toisia, elämää. Älä riko, ole rehellinen, niin kaikki käy hyvin. Kuuntele itseäsi, toisia. Vaali ystävyyksiä, ole ihminen. Ole niin hyvä kuin epätäydellisyydessäsi osaat. Älä pelkää, kohtaa nekin tilanteet, jotka eivät ole helppoja, pystypäin. Pyri totuudellisuuteen. Tee toisille se mitä itsellesi toivoisit tehtävän.

Arvatkaa vaan, mikä tasapainoileminen tuollaisen superegon kanssa!

Huomenna kontumiittiin olemaan ihminen ja rentoutumaan. En aio ajatella arkihuoliani hetkeen. Onneksi saan palata miitistä suoraan YET-projektin alkuun, mikä siis on Youth, European and Theatre projekti koulussamme. Kansainvälisyyttä ja teatterin tekoa - kohdallani käytännössä kaksi viikkoa koulussa sovittaen ja soittaen esityksiin musiikkia. Kirjoitan sitten, maanantaina, enemmän kaikesta, kun olen fiksumpi. Kaiken suhteen.

2007-10-01T23:12:00.000+03:00

Kai se on ihan normaalia kaivata syliä ja sielunsisarusta, ihmistä vierelleen. Ei vain aina jaksaisi olla niin normaali. Kuitenkin kaipaan. Että joku vain pitäisi lähellään ja sanoisi, että tuoksun hyvälle. Tai ei sanoisi mitään, silittäisi hiuksia. Uusi hame tuoksuu hipille ja tee intialle. En muistanut tänäänkään soittaa ystäville, laiminlöin.

Ymmärrän hyvin isääni, joka ei halua mennä työkkäriin kun hirvenmetsästys on alkanut ja kalastuksessakin riittää puuhaa. En itsekään menisi. Mieluumin sitä viettäisi aikaansa luonnossa ystävien kanssa kuin kävisi oikeissa töissä, vaikka niitä nyt olisikin tarjolla. Lapsena minusta oli mukava, että isä pyöri aina siinä kotinurkilla. Isä laittoi hyvää ruokaa. Ei minusta työttömyydessä ollut silloin mitään vikaa. Myöhemmin oppi ymmärtämään, että työttömyys kuitenkin heijastuu myös taloudelliseen tilanteeseen ja saattaa painaa mieltä. Mutta ainahan sitä on pärjätty ja isä on melko hyvin löytänyt kaikkea mielekästä tekemistä. Vieläkö sitä pitäisi muka muutamaksi vuodeksi mennä töihin?

Vasta nyt huomaan, että salakavalasti malli elämään, josta haaveilen, onkin tullut kotoa. Tahtoisin vain elää hoitaen kasvimaata ja puutarhaa, lukien aamun sanomalehden, laittaen hyvää ruokaa. Vaikkei sellainen sovi.

Kesällä tutustuin kuolleisiin sukulaisiin. Yksi sukulaisista sairastui skitsofreniaan, ehti saada gradunsa valmiiksi, mutta työelämä jäi. Kietouduin hänen kohtaloonsa syvemmin kuin muiden. Luin nuoruuden kirjeenvaihtoaan isosiskonsa kanssa, hän kirjoittaa ihanan pikkuvanhasti, toisaalta nuoren sarkastisesti ja itseään sopivasti vähätellen, mutta muistaen myös elämän kauneuden. "Elämä juuri sellaisena, kuin se todellisuudessa on, on todella autuainta ja avartavinta, mitä koko avaruudesta voi löytää." Äitinsä kirjeissään kuvasi tyttöä vaikeammaksi kuin siskoaan, hän jäi helpommin yksin eikä koulukaan sujunut yhtä mallikkaasti. Minusta hänessä oli jotakin perin tuttua.

Kun keskusteli jostain syystä sivusi häntä kesällä, eräs sukulainen ilmaisi asian "Hänhän oli poikkeava" ja minä nyökkäsin hiljaa, sillä aihe on ehkä heille arempi, jotka hänet tunsivat oikeana ihmisenä, vanhuksena, eivät vain kirjeiden nuorena tyttönä. Silti teki mieli kysyä, mikä ihmeen poikkeava? Luonnehditko syöpään sairastunutta sukulaistakin poikkeavaksi vain sairautensa vuoksi, ja miksi siitä pitäisi vaieta noin? Ehkä hänellä oli vain kyky olla herkempi maailmalle, kuin teillä, jotka luokittelet normaaleiksi, sukulaisiksi, joista saa puhua ääneen.

Siihen aikaan skitsofreniaa vielä hoidettiin sähköllä, mikä on minusta yksi hirveimmistä asioista, mitä ihmisille parantamisen nimissä tehtiin. Käsitykseni tottakai perustuvat yhteen elokuvaan ja muutamaan novelliin, mutta se on riittävän todellista ja kylmäävää. Hänen ensioireensa olivat korvien jatkuva soiminen omituisella tavalla, enemmänkin suhina, johon ei lääkärikäynneillä löytynyt selvyyttä.

Toisinaan, kun korvissani soi aivan kuin kuulisin kaiken maailmassa virtaavan säteilyn, ajattelen häntä.

My nipple's on fire

2007-10-01T13:41:00.000+03:00

Noin 70 prosenttia tietoisuudestani sijaitsee vasemmassa tississä.

Kävin paljastamassa rintani vieraalle miehelle, joka oli koristellut kasvonsa piikein ja renkain, ihonsa kuvioin. Kun kerroin suunnitelmastani eräälle ystävälleni, hän totesi kylmästi toivovansa, ettei minulla olisi koskaan tarpeeksi rahaa, ja että jättäisi tyttöystävänsä, jos hän tekisi tällaista. Sehän tietysti vain yllytti minua. Tiedostan riskin, että on monia ihmisiä joiden mielestä lävistykset ovat kuvottavia, mutta minusta se on älyttömän nätti. Uskoisitte kyllä jos näkisitte.

ET:stä alustavasti 38 pistettä, kirkas L. Olen enemmän kuin tyytyväinen.

Juuttiputiikista löytyi kaikkea ihanaa: tarjoushame, uusi muistikirja, lampunvarjostin, hennaa ja indian chai teetä. Kuluttamisesta ei saisi nauttia, mutta on se sentään reilua kauppaa. Nyt pyöräilemään sateessa, illalla joogaa.

2007-09-26T21:28:00.001+03:00

Tiedättehän Joharin ikkunan? Ihmisen minuutta kuvaava neliruutuinen ikkuna, psykologian höpötyksiä, tapoja käsitellä persoonallisuutta. Ruudut jakavat minuuden neljään osaan: avoin, tunnen ja muut tuntevat; sokea, en tunne mutta muut tuntevat; salattu, tunnen mutta muut eivät ja piilossa oleva tuntematon osa, jota en tiedosta eivätkä muutkaan. Tämä mystinen ruutu on tietysti kiinnostavin. Joidenkin mukaan unet antavat mahdollisuuden kurkistaa tuohon tiedostamattomaan, alitajuntaiseen minuuden osaan. Yhtäkaikki, bloggaajien iloksi on olemassa myös interaktiivinen Joharin ikkuna, jollaisen innostuin viime yönä luomaan. Jäljessä blogistanin trendeistä tietysti, näitä näkyi enemmälti joskus vuosi sitten. Jotta jutusta olisi jotakin iloa, menkää täydentämään ikkunaani , valitkaa listalta 5-6 adjektiivia jotka käsityksenne mukaan ovat minua kuvaavimpia. Ohjelma pyytää nimeä, mutta minä en erityisemmin, keksikää tunnistamattomia nimimerkkejä, jos haluatte käsitystenne pysyivän piilossa. Vastalahjaksi vastailen teidän vastaaviinne.

Psykologilla oli pienet silmät, joissa asui suru. Hän näytti itkeneeltä, tunsin epämääräistä tarvetta lohduttaa. Totesin, että minulla on lähempänä tarpeeksi kanavia, joille purkautua, kanavia, jotka ymmärtävät helpommin asioiden yhteydet. Opettelen hyväksymään itseäni, sillä oikeastaan en edes halua muuttua automaatiksi, joka suorittaa lukujärjestykseen merkittyjä päivävelvollisuuksia.

Perjantaiaamuna on neljä astetta pakkasta. Kuulaan kaunis syysilma, vastaantulijoiden hengitys höyryää, hymyilen. Syysaamu kirpeä koittaa yli heräävän kaupungin kuten Koskenniemen Koulutiellä. Samalla koulutiellä olen kuin runoilija aikoinaan, ja puiston puiden takaa - miten lempeine silmineen! – mua katsoo kaunis vakaa runoruhtinas, piispa Franzén, vaikka jatkankin Lyseon nurkilta vielä eteenpäin. Ehkä Koskenniemikin olisi ollut Rosendahlin Yhteislyseossa, jos olisi ollut hiukkasen nuorempi, nyt hän sai kuitenkin vielä nauttia Maunon opetuksesta Pokkitörmän puolella. Hieno ilma kirjoittaa ylioppilaaksi, rehtori väittää salissa. Ennen kuin kello tulee yhdeksän, suljen silmät ja pyydän esivanhempia avukseni, heitä, joille ruotsi oli vielä käyttökieli, jos ei äidinkieli. Ajattelen Sippaa, joka satavuotta takaperin oli samassa koulussa valmistautumassa kirjoituksiin, ja hänen vanhempiaan, joiden haudalle poikkesin kotimatkalla vastikään. Aamu, jolloin maailma henkii kansallisromantiikkaa.

Kirjoitukset ovat siis ohi, mikä tuntuu helpottavalta. ET:n kirjoittaminen painoi mieltä enemmän kuin tiedostinkaan; olin varma ettei siitä tule yhtään mitään, joten se, että ehdin suuremmitta vaikeuksitta kirjoittaa kuusi esseetä, tuntui jo itsessään hienolta saavutukselta. Näin jälkeenpäin ajatellen olen tietenkin vastannut aivan muuta, kuin mitä piti, ja sortunut liikaa ainekirjoituksen puolelle, mutta noh. Alustavia tuloksia odotellessa. Ruotsin kirjoittaminen oli takkuisempaa, tein varmasti tyhmiä virheitä rakenteisiin, mutta toivon luetunymmärtämisen pelastavan. Kirjoitin aineen asumiseseta opiskeluaikana, josta ainakin omia kokemuksia löytyi riittävästi suositellun sanamäärän ylittymiseen. Juhlistin kirjoitusrupeaman päätöstä pullollisella halpaa punkkua, aurajuustolla ja pipareilla sekä kämppisten seuralla.

Kirjoittaminen takkuaa.

Ajatukset eivät muunnu sanoiksi, olen ollut niin pitkään hiljaa ja vain aikoinut. Ensi viikolla, sen lisäksi että aloitan uuden jakson ja saan taas kerran uuden alun (tai ainakin puhtaat poissaolotilastot), on kontumiitti. En tiedä mitä ajatella. Kesän miitti oli hirveän hyvä, vaikka saavuin sinne uutena ja tuntemattomana. Vähän samankaltainen sosiaalinen ympäristö kuin protussakin, helppo olla oma itsensä kaikkine puolineen. Tai sitten se johtui tuntemattomuudesta. Nyt, irkattujen öiden jälkeen, Minyasta on jo mielikuva, ja muut ovat kuvia minun mielessäni. Mutta muiden välisistä ihmissuhteista, lukemattomista miiteistä ennen minua, minulla ei ole kuvaa. Ei käsitystä siitä, mitä ihmiset ovat olleet ennen, mitä he ylipäänsä ovat. Menneisyydettömyys on yhtä aikaa se kiehtova ja pelottava piirre. On vapauttavaa olla ihmisten kanssa, joilla ei ole ennakko-oletuksia, vain nykyhetki. Toisella tavoin vapauttavaa on olla ihmisten kanssa, joille ei tarvitse selittää, ei tarvitse koettaa olla mitään, koska he tietävät jo kaiken. Välimuoto-ihmiset ovat hankalimpia. Yhtäkaikki, minulla on kumma aavistus siitä, että tulen jotenkin pettymään miitin suhteen. Ehkä se osoittautuu vääräksi.

Tosiasialauseita

2007-09-24T11:55:00.000+03:00

Jouduin terveystiedon syventävälle tunnille, vaikka yritin vain viettää atk-luokassa peruuntunutta ruotsintuntia. Täällä puhutaan miehenterveydestä, rappiosankaruudesta ja kulttuurimme arvoista. Yhden tytön kuulokkeista kuuluu läpi Näkyvän valon olennot.

Yöllä luin Tove Janssonin novellikokoelmaa Seuraleikki. Yritin saada unta. Mieleen hiipi kiellettyjä ajatuksia. Kiellettyjä ajatuksia öisin ovat kaikki opiskeluun ja hoitamattomiin velvollisuuksiin liittyvät mietteet sekä ihmissuhteita koskeva pohdinta. Etsin rauhoittavaa ja pysyvää ajatusta. Haavepaikat ovat kuolleet. Novelleista löytyi ihmiskohtaloita, joiden äärellä unohtaa itsensä. Riisuin yöpaidan pois. Muutuin olemattomaksi.

Koulumatka on Kaikkivaltiaan pituinen. Matematiikan tunnilla korviin soi Talvikuningas ja Dinosaurusta. Opettaja on armelias. Kaikkien sääntöjen mukaan kurssin pitäisi jo keskeytyä ja lukiosta pääsyni viivästyä vuodella. Saan kasan korvaavia tehtäviä.

Päätä särkee. Luen lehdestä, kuinka masentuneisuutta ei osata diagnosoida. Illalla menen joogaan. Keskityn hengittämiseen ja liikkeeseen. Unohdan tulevat kokeet ja koettelemukset.

2007-09-24T09:15:00.000+03:00

Pelkkä ajatus siitä, että kahdentoista tunnin päästä tulisi olla vielä hereillä, väsyttää.

2007-09-23T22:15:00.000+03:00

Näin painajaista ylioppilaskirjoituksista. Olin kirjoittamassa elämänkatsomustietoa, kirjoitukset pidettiin rauhattomassa käytävässä ja muut kokelaat keskustelivat keskenään niin etten osannut ollenkaan keskittyä asiaan. Olin tuhottoman hermostunut. Kysymykset vaikuttivat aivan kamalilta, sain valittua niistä kaksi, jonka jälkeen kuulin että pitääkin vastata kuuteen. Aikaa oli kulunut jo 40 minuuttia, enkä ollut kirjoittanut yhtään mitään.

Unen ajatteleminen saa vieläkin sydämen hakkaamaan kovempaa.

Olen lukenut vanhoja kysymyksiä, jotka eivät vaikuta mitenkään mahdottomilta, mutta kirjoista ei tunnu paljon apua niihin irtoavan. Tässä tapauksessa se on kai hyvä puoli. Kysymysten tutkailu rauhoittaa mieltä enemmän kuin unet. Joka vuosi ensimmäinen kysymys koskee 'elämänkatsomus' käsitettä, sen määrittelyä ja eri elämänkatsomuksien vertailua. Joka vuosi arvoisa ylitarkastaja Pekka Elo mainitsee mallivastauksissaan termin 'sekulaarihumanistinen elämänkatsomus'.

Päivä oli huimaavan kaunis, sellainenkuin syyspäivien pitää olla. Kirkkaan sininen taivas ja alkavassa ruskassa hehkuvat pensaat. Se vain katosi kovin nopeaan. Luin sanomalehteä, kuuntelin Kate Bushia ja tiskasin. Join puoli pannullista kahvia. Kirjoitin hiukan, juttelin hiukan ystävien kanssa, koneen kautta tietenkin. Keskityin melkein pari tuntia ET:n lukuun. Äiti soitti, oli käynyt varjonukketeatterissa ja karpalosuolla, kohta alkaa hirvenmetästys. Olikin jo ilta.

2007-09-23T01:05:00.000+03:00

Perjantaiaamuna havahduin herätyssoittoon. Aamuista tulee helpompia, jos kuulee toisen ihmisen äänen. Tunne siitä, että maailmankaikkeudessa on joku ihminen, jota kiinnostaa että herään, on tarpeeksi vetämään ylös kolmen tunnin yöunien jälkeen. Keittiöön astellessa kissa tulee kiehnäämään jaloissa ja keskeyttää kahvinkeiton huomionkipeydellään. Suloinen otus.

Tutkielmasta tulee tekstinkäsittelyohjelmalla muotoiltuna 20-sivuinen. En usko silmiäni, se johtuu vain univajeesta. Ranskanopettaja on liikuttavan välittävä, ottaa vakavasti ja kannustaa menemään terkkarille. Odotustilassa luen vihkosta depressiosta ja itken. Terveydenhoitaja kysyy olenko muistanut ulkoilla ja käskee ostaa omega-3 kapseleita. Lupaa, että psykologi soittaa kun ehtii.

Itsestään kirjoittaminen väsyttää.

Yöllä lukiessani ajattelin: rakastetun tulisi olla sellainen, jolle voisi lukea ääneen tärkeitä novelleja ja runoja, ja hän kuuntelisi. Kuuntelisi, sillä ymmärtäisi, että niiden kautta yritän kertoa jotakin itsestäni. Mietin, onko sopivaa vaatia sellaista. Enhän itsekään ole kiinnostunut kaikista asioista, ja olisi kamalaa ettei sen takia soveltuisi rakastetuksi. Mutta jos ei ole kiinnostunut siitä, mitä toinen on, mitä tämä tuntee, ei silloin ole mikään rakastettukaan. Sillä silloin ei ole kyse vain "jostakin kirjasta" tai "jostakin kappaleesta".

Eräänä joululoman yönä hän oli tullut kotiini käymään ensimmäistä kertaa. Nukuimme olohuoneen sohvalla. Illalla halusin lukea hänelle Eevaliisan kertomuksen Hippopotamus, mutta hän ei ollut kiinnostunut. En päässyt novellia loppuun, en lue kuuroille korville. Sammutin valot, hän kaipasi hellyyttä ja intohimoa, minua itketti, kaipasin vain turvallista syliä, joka pitäisi kiinni. Ihminen lähellä tuntui olevan jossakin äärettömän kaukana. Katuvalot olivat sammuneet, kävelin keittiön ikkunaan katsomaan tähtitaivasta.

Jos muutamalla sanalla voi kaataa maailman, ei sen enempää sanoja tarvita maailman uudelleen rakentamiseenkaan. Siinä suhteessa huimaava yö, hämmentävä.

2007-09-19T23:48:00.000+03:00

Nukuin koko päivän. Islaminuskon Jumala ottaa nukkuvat luokseen samalla tavoin kuin kuolleetkin ja herättää heidän joka aamu uuteen päivään - paitsi ne, joiden aika on tullut. Tämän levon luonne ei ole vielä ikuinen.

Itsestään puhuminen tuntuu julkealta. Ahdistuksestaan puhuminen väärältä, sillä miksi kaataa toisten niskaan sellaista, jonka selvittäminen on kiinni lähinnä itsestäni. Eikä edes äidilleen voi sanoa, että tuntuu ettei jaksa, täytyy vain purra huultaan ja hiljaa väittää: eipä tässä mittään, kyllä tämä tästä. Koulussa itsestään, poissaoloistaan täytyy tehdä vitsi, naamioida pelko nauruun.

Kävin opinto-ohjaajan luona, ilmaisin itseäni parhaani mukaan, mutta ei se riitä ihmeisiin. En kai ihmeitä odottanutkaan, jokinlaista vakavasti ottamista vain. Opo sanoi, että on normaalia, ettei koulua enää tässä vaiheessa jaksa käydä. En tiedä pitäisikö sen lohduttaa, sillä en kuitenkaan halua (enkä aio) jättää lukioa kesken. Vaikka kuinka helppoa se olisikaan! Jäisin vain kotiin, en menisi enää. En tiedä missä vaiheessa joku alkaisi soitella perään. Ei niitä juurikaan kiinnosta, eikä tarvitsekaan; työtäänhän he vain tekevät, opettajarukat.

Oikeastaan kyse on vain pienimuotoisesta aikuistumiskriisistä. Yhtäkkiä tiedostan, että pitäisi ihan oikeasti kasvaa aikuiseksi ja kantaa vastuu itsestään. En voi enää paeta äidin syliin ja odottaa, että vanhemmat, kaikkivaltiaat, järjestävät kaiken parhain päin. Tuntuu, että olen lapsena lähtenyt leikkimään aikuisleikkiä ja elänyt sitä monta vuotta. Tää ois nyt tällanen iso tyttö ja sit tää muuttais omaan asuntoon ja nää seurustelis vakavasti ja ois niinku aikuiset. Sitten huomaan, ettei se ollutkaan sitä mitä oikeastaan tahdoin, ettei minulla olekaan niin kiire, mutta takaisin ei enää pääse. Ihan kiva leikki, mutta voitasko jo lopettaa?

Vaikutat ikäistäsi vanhemmalta, ne sanoo. Onko se nyt mikään ihme, olosuhteet huomioonottaen. Kuitenkaan se ei muuta tosiseikkoja, olen nuori ja hukassa. Olen nyt saman ikäinen kuin Eriol silloin, kun alettiin seurustelemaan. Siitä on ikuisuus, muistan, oli kevättalvi ja lukuloma. Olin neljätoista ja elämä niin selkeää ja kirkasta, kuin voi olla - tai ehkä aika kultaa kaiken.

Nyt jälkeenpäin tuntuu, ettei ehkä ollut viisasta muuttaa kotoa näin varhain. Ikä tuo kuitenkin tiettyä kypsyyttä, tasapainoisuutta. Olisi helpompaa käydä läpi nämä mielenkuohut jonkun muun huolehtiessa käytännön elämästä, helpompi kasvaa vahvaksi tukevalla pohjalla kuin omilla jaloillaan horjuen. Vaikka muistan, kuinka en kestänyt Suomussalmea, ja tiedän, että äidin kanssa saman katon alla asuessa kiistelisimme paljon.

Olen miettinyt jopa takaisin muuttamista, vaikkei se ole mikään todellinen vaihtoehto. Ei se mitään korjaisi. Luulin vain, että tällaiset oireilut iskisivät eteen ensimmäisenä vuonna, eivät enää nyt, kun olen ollut omillani jo aikoja. Mietin, miksi täytyy romahtaa juuri nyt, vaikka sehän on ilmiselvää. Pitkä parisuhde kaatuu, pysyvää kotia ei löydy vaan jatkuvasti joutuu muuttamaan, lukio alkaa loppua eikä tulevaisuus näytä kutsuvalta ja kirkkaalta vaan pimeältä möröltä. Turvan ja pysyvyyden puute saavat huutamaan takaisin lapsuuteen.

Lapsuuteen, niin. Jo lapsena opin, että täytyy pärjätä omillaan, vaikkei se tarkoituksellista kai ollut. Pärjääminen vain oli itsestäänselvyys. Tottakai minä saatoin olla yksin kotona alle kouluikäisenä, ei ollut mitään hätää ja mummula oli juoksumatkan päässä rivitalon toisessa päädyssä. Viihdyinkin yksin, harrastinhan yksintehtäviä asioita kuten soittamista ja lukemista. Jos joskus en olisikaan tahtonut jäädä yksin hetkeksi, tuskin olisin uskaltanut sitä myöntää, sillä olinhan pärjännyt ennenkin.

Kun olin pieni, äiti teki iltatöitä kansalaisopiston opettajana syrjäkylillä. Iltaisin odotin äitiä kotiin, muistan viettäneeni lukemattomat kerrat lastenhuoneen ikkunan edessä tuijottaen ulos pimeään talvi-iltaan. Opin ensimmäistä kertaa laskemaan yli sataan ja tunnistamaan tutun autonäänen. Jos äiti oli pidempään poissa, hain turvaa hänen yöpaitansa tuoksusta. Pärjäsin, tietenkin.

Toki isä oli myös turvallinen, mutta enemmänkin turva ulkopuolisia uhkia vastaan. Isän kanssa piti olla reipas, äitiin saattoi turvautua avuttomana, herättää vaikka keskellä yötä, jos oli hätä. Vielä viimeisenä vuotena kotona asuessa, tassuttelin eräänä yönä äidin sängyn viereen. Yleensä kestin pimeät yöt omillani, ystävien tuella, musiikin avulla tai muuten, mutta sinä yönä olin varma että kuolen. Kello kulki yli neljää enkä ollut nukkunut silmäystäkään, itkenyt vain ja ahdistunut. Hiippailin äidin sängyn viereen eikä häntä tarvinnut herättää - tiedättehän äidit, jotka talviunillaankin osaa neuvoa missä laatikossa surunauhoja säilytetään. Äiti lämmitti kuumaa maitoa ja oli lähellä niin, että taisin jopa päästä uneen.

Nykyään en enää kykene sellaiseen. Minä olen jo kasvanut liikaa, ja sehän tässä pelottaakin. Ei ole enää pikku-Minyaa, joka osaisi tukeutua keneenkään, on vain avuton ja loputtoman väsynyt nuori aikuinen. Ymmärsin, että enemmän kuin rakastettua, kaipaan vain syliä ja turvaa. Muttei toista ihmistä voi käyttää niin. Jos rakastuisin, haluan rakastua ihmiseen tämän itsensä vuoksi, en turvallisuuden tunteeseen. Toiset löytävät turvansa Jumalasta, siihen kristinusko kai pitkälti perustaa suosionsa: toiveeseen, että on olemassa armollinen syli, kaikesta epätäydellisyydestämme huolimatta meille avoin.

Alfa

2007-09-18T15:00:00.000+03:00

Mutta oikeastaan olen jo kuollut
ajat sitten,
ja kun kuolema tulee, kun se iskee
ruumista jolla on minun vaatteeni,
tapahtuu vain ennaltamäärätty kohtaaminen:
liike katkeaa, sanat haihtuvat
kuin lumi, silmien näyt
pakenevat kuin tiu kyyhkysiä
(sillä tunteillammehan me näemme),
ruumiini kallistuu ulos itsestään,
pää Ajomiehen peilimaailmassa, jalat
tuntemattomissa puutarhoissa,
ja putoaa ja putoaa ja kohtaa minut
yön tyhjyydessä.

(Eeva-Liisa Manner: Niin vaihtuivat vuoden ajat)

Tahtoisin kirjoittaa niin paljon, mutta nettiä ei ole kotona vieläkään. Väsyttää, mutta protut ja kissat ovat ihania. Näin unta mustasukkaisesta Pyxwusta ja lukuisista protuista ja yhdestä pojasta, joka ilmoitti olevansa myös Oulun aluekummi, ja olin ihmeissäni kun en edes tiennyt sen olevan protu (ei se oikeasti olekaan) ja Viivistä, joka oli palannut Amerikasta ja itki ja Martikaisen Jarkon keikasta.

2007-09-14T13:12:00.000+03:00

"Yöllä minä vuoteellani etsin häntä, jota minun sieluni rakastaa, minä etsin, mutta en löytänyt häntä. "Minä nousen ja kiertelen kaupunkia, katuja ja toreja, etsin häntä, jota minun sieluni rakastaa." Minä etsin, mutta en löytänyt häntä. "

Yöllä minä istuin keittiössä juomassa minttuteetä ja lukemassa Raamattua. Haluaisin huutaa ikävääni kaikille, vaikka kavahdan sitä itsekin. Kai kaipaan vain ihmiskontaktia, sitä lämmön tunnetta jonka kaunis hymiö toisesta ihmismielestä, toisesta maailmasta saa aikaan.

"Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret, gasellien tai kedon peurojen kautta: älkää herätelkö, älkää häiritkö rakkautta, ennenkuin se itse haluaa. "

Haluaisin vain rauhan. Rauhan olla, kerätä kasveja, marjoja, sieniä, elää yksinkertaista elämää. Onko lähdettävä Intiaan asti päästäkseen pois tästä hulluudesta, pirullisuudesta, ajantuhlauksesta, särystä ja kivusta, elämästä, jossa on paha olla?

Luonto osoitti vastikään, että suosta voi nousta omin avuin, vaikka olisi uponnut sinne kaulaansa myöten ja kumppani jättänyt oman onnensa nojaan. Kalevassa kerrottiin hirviuroksesta, joka oli naaraan kanssa lähtenyt ylittämään suota. Yleensä suota ylitetään roudan aikaan, nyt lämpimillä säillä uroshirvi oli uponnut suohon selkää myöten, juuttunut sinne. Seuraavana päivänä hirvi kuitenkin oli kadonnut, jäljistä päätellen rämpinyt suossa sadan metrin matkan kunnes päässyt ylös, millä lie konstilla.

Siitä huolimatta mietin, pitäisikö käydä puhumassa opiskelun tökkimisestä jollekin, joka on täällä töissä sitä varten. Terveydenhoitajalle en osaa avautua, se ei oikein tunnu ymmärtävän opiskeluun liittyviä ongelmia eikä ylipäänsä elämänhallinnan vaikeutta. Sitä, ettei kauheasti autta kuulla, että muista syödä, liikkua ja nukkua, sillä kaikki hoituu. Tiedänhän minä sen, eikä se riitä. Opinto-ohjaajasta taas en tiedä, hänen luonaan en ole käynyt kertaakaan, olisiko hänestä apua tulevaisuusahdistuksen ja tämän kaiken merkittömyksyyden kokemuksen edessä. Miksei ihmistä auteta kokonaisuutena vaan kaikki pitää eriyttää? Ehkä menen koulupastorin luo, sellainenkin meillä nykyään pitää vastaanottoaan. Tai luotan hirviuroksen tavoin omiin voimiini, uskon että kerran kaikki kirkastuu.

2007-09-13T22:26:00.000+03:00

En tiedä päihittävätkö huonot päivät hyvät vai toisin päin. Taistelu on ankaraa, joukot tasavahvasti varustetut.

Elän minttuteellä ja kanelikorpuilla. Maanantaisin joogaa, se tuntuu omalta. Hidastempoista ja kehon kuunteluun keskittyvää, auttaa huomaamaan asioita, joita voisi helposti korjata. Joogatunnin jälkeen on ihmeen helppo olla. Koulunkäynti takkuilee tuttuun tapaansa. ET:ssä puhutaan ayahuascasta ja teosofiasta, siellä jaksan olla. Myös matematiikan kanssa tulen toimeen, luvut ovat ainoita asioita jotka pysyvät hallinnassa. Yksikäsitteisyydessään ja loogisuudessaan luvut pysyvät ruodussaan, vaikka kaikki muu mullistuisi. Scfivaikutteet tulevat läpi, huomaan kirjoittavani ranskan ainetta avaruuteen matkaamisesta. Järjestelmäni sekoaa, poissaoloja kertyy liikaa enkä oikein jaksa edes välittää. Hymyilen zenläisen vakaasti, vielä koittaa parempia päiviä. Koetan löytää tasapainoa sisälleni.

Eilen vaihdoin avaruusoopperan klassisempaan, teatterilla esitettävään oopperaan Hoffmanin kertomukset. Mielessäni kiitän äitiä kulttuurikasvatuksesta, sitä on lapsesta asti oppinut ettei ooppera ole mitään parempien ihmisten korkeakulttuuria, ettei nuoren opiskelijan tarvitse tuntea itseään huonommaksi hienosti pukeutuneiden vanhempien ihmisten keskellä. Minusta ne oopperan katsomoa kansoittavat harmaapäiset vanhat rouvat ovat hurmaavia, edustavat arkipäivästä kadonnutta vanhaa maailmaa, jossa asioilla oli vielä arvot, ei vain hintaa, ja jolloin käytösetiketti oli itsestään selvyys. Lisäksi näen heidän silmissään isoäitini. Monipuolista kulttuurikotia alkaa arvostaa vasta nyt kun huomaa, ettei se kaikille ole lainkaan helppoa käydä konserteissa, teatterissa, oopperoissa, taidenäyttelyissä tai museioissa, vaikka kiinnostaisikin.

Ooppera oli, hiukan hidastempoista kolmatta näytöstä lukuunottamatta, varsin mainio. Investoin jopa käsiohjelmaan ja librettoon; en voinut vastustaa ranskankielistä tekstiä juomalauluineen ja dramaattisine rakkauksineen. Paljon käyttökelpoisia fraaseja. Ehkä se kertoo vain mielentilastani, että ainoa tosi rakkaus, keuhkotautiin kuoleva tyttö, oli mielestäni oopperan mielenkiinnottomin osa, kun taas miehen rakkaus nukkeen ja kurtisaaniin, joka huijaa tätä törkeästi, olivat kiehtovia. Puhumattakaan iloisesta (tai epätoivoisesta) kapakkatunnelmasta. Viimeistään nyt, on partitiivirakenne du vin! osattava. Ylipäänsä, oopperoissa pidän juuri loistosta ja vauhdista, suurista kuorokohtauksista ja sen sellaisesta, hiljaisemmissa osissa draaman kaaren täytyy olla vahva. Esitys oli varsin taitavasti lavastettu ja puvustettu, hieno visuaalinen ilme. Ilotalonäytös oli pelottavan erotiikkatihkuva, kuorolaiset lateksihameissaan, korseteissaan ja identtisissä lyhyissä polkkatukissaan näyttivät nukeilta, pysyessään lavalla hievahtamatta. Lempihahmoiksi, kaiken dramatiikan keskeltä, nousivat virnuilevan Ville Salosen väliroolit fyysikon ja viulunrakentajan apulaisina, sekä kurtisaanin todellisena rakastettuna talutushihna kaulassaan. Mieleni kai kaipasi huvitusta enemmän kuin riutuvaa kauneutta. Loppukohtaus muusineen toki tarjosi sitäkin varsin toimivasti.

Unen ja valveen rajamailla ymmärsin monta seikkaa maailmasta, mutta en enää muista.

Huomenna kohti etelää, protun paikallisvetäjätapaamiseen. Hyvä niin, sillä juna on todistetusti inspiroivin paikka lukea ET:n kirjoituksiin.

Ne mystiset runotytöt

2007-09-11T15:18:00.000+03:00

Korviini on viimeaikoina kuulunut häiritsevän usein ajatus CMX:stä runotyttömusiikkina. Jäin miettimään, mitä oikeastaan on tämä runotyttöys.

Kirjaimellisesti runotyttö on selvästikin tyttö, joka kirjoittaa runoja.

Sanoihin liittyy kuitenkin myös muuta kuin niiden ilmeisimmät merkitykset, tiettyjä mielikuva. Minun käsittääkseni runotytöillä tarkoitetaan teini-ikäisiä, yläasteelaisia tai toisen asteen oppilaitoksissa arkeaan kuluttavia tyttöihmisiä. Runotytöillä on taipumusta niin kutsuttuun angstiin, olemassaolosta ahdistumiseen. Myös rakkaus on olennainen asia runotytön elämässä, yleensä rakkaus on onnetonta ja hankalaa, hetkittäin kauniina hehkuvaa. Tunteitaan runotyttö käsittelee kirjoittamalla niistä runoja. Usein nuoresta iästään johtuvan vähäisen kirjoituskokemuksen vuoksi runot ovat naiveja, kliseitä toistavia tai muuten vain noloja. Mutta he sentään kirjoittavat. Runotytöt ovat usein romantiikannälkäisiä haaveilijoita, joille todellisuus ei tunnu tarjoavan tarpeeksi, ja he pakenevat helposti toisiin maailmoihin, kuten fantasian tai romanttisen kirjallisuuden ja elokuvien pariin. Kuuntelemastaan musiikista runotyttö hakee samoja tunteita, joita koettaa ilmentää teksteissään, kaikupohjaa tunteilleen ja mietteilleen. Musiikkityyleistä runotytön luona soivat useimmiten pop, rock ja metalli. Runotyttöyteen kuuluu myös tietty feminiinisyys, maskuliinista nuorta naista ei helposti pidetä runotyttönä vaikka hän muut merkit täyttäisikin.

Kutakuinkin tällainen, arvottamaton määritelmä runotytöstä on kuva, johon minäkin sovin varsin hyvin. Jos kaikki olisi tässä, voisin olla runotyttö ja ylpeä siitä. Mutta suurin merkitys runotytöistä puhuttaessa, tärkeämpi kuin sanat itsessään, on äänensävyllä, asiayhteydellä ja ennen kaikkea sillä, kuka sanaa käyttää.

Runotyttöydestä puhuvat yleensä he, jotka katsovat olevansa irrallaan tästä ilmiöstä ja sen yläpuolella. Yleensä he ovat runotyttöikäluokkaa vanhempia miespuolisia henkilöitä. He käyttävät runotyttöyttä vähättelevänä nimityksenä, runotyttöys edustaa heille nuoruuden yliherkkää ja naurettavaa hempeilyä, pehmeää kitarointia ja idealismia, jonka maailma on heistä itsestään jo kitkenyt. Naiset puhuvat runotyttöydestä harvemmin vähättelevästi, ehkä siksi että he muistuvat runotytön haavoittuvan identiteetin omasta nuoruudestaan. Runotyttömusiikkia aseena käyttävät kuuntelevat itse parempaa musiikkia, mikä voi olla mitä tahansa, mistä he sattuvat pitämään. Runotyttömusiikki on sellaista tyttöjenmusiikkia, jota ei voi arvostaa, mutta jonka olemassaolon voi hyväksyä hymähtäen, sillä täytyyhän tytöille (ja koko naissukupuolelle) olla jotakin. (Eiväthän vähemmän kehittyneet naisenaivot aina voi ymmärtää musiikin hienouksia. Moniko (rock)musiikkilehtien arvostelijoista muuten on nainen? Klassiselta puolelta näitä löytyy varmaan enemmän, vaikkei montaa sieltäkään. Määrääkö miehinen näkökulma edelleen taiteen joka saralla sen kaanonin? Järkyttäviä huomiota.) Vaikka minun pitäisi puolustaa runotyttöyttä noita miehiä vastaan, minäkin tunnen noloutta ja haluan osoittaa pitäväni paremmasta musiikista, olla uskottava musiikinkuuntelija - heidän ehdoillansa. Samalla tavoin nämä miehet alistavat oman sukupuolensa runopoikia, joita pidetään herkkinä ja feminiinisinä, ei oikein kunnon miehinä. Runotyttö/poika sanoilla on samanlainen kaiku kuin ilmauksella 'neiti'. Neidittelyhän on suunnilleen pahinta mitä mies voi kuulla, sana jossa on feminiininen ja pelkurillinen kaiku. Eihän kukaan tyttökään halua enää olla neiti, vaan ennemmin 'hyvä jätkä'. Minäkin olen sortunut siihen: jotta olisin saanut hyväksyntää ja uskottavuutta rock-piireissä, olen, sen sijaan että olisin rohkeasti tyttö ja rock, hiukan joutunut piilottamaan feminiinisyyttäni ja ollut tietoisesti hyvä tyyppi, jätkä. (Vaikka toki minussa on luonnostaankin paljon sitä puolta, en kiellä, viihdyn poikaporukassa tasavertaisena vaikkakin erilaisena, omana itsenäni.)

Vaikka mitä muuta runotyttöys tai runopoikuus on kuin ihmisyyttä? Ihmisenä olemiseen kuuluu eksistentiaalinen ahdistus, angsti. Jotkut koettavat peittää sen, kun eivät uskalla kohdata, mutta vain harvat pääsevät siltä rauhaan kokonaan, valaistuvat. Lisäksi ihmisyyteen kuuluu jonkinlainen rakkauden kaipuu. Toiset löytävät rakkauden jumalasta, toiset materiasta, mutta useimpia meitä kuitenkin liikuttaa se ihanan kamala rakkaus toisiin ihmisiin ja halu tulla rakastetuksi. Seksi, tarve lisääntyä, sanoisivat jotkut, mutta olen sen verran henkinen että uskon muuhunkin kuin välttämättömiin biologisiin tarpeisiin, laajempaan rakkauteen. Useimmilla ihmisistä on myös tarve toteuttaa itseään, olla luovia ja luoda, tehdä taidetta, vaikka siitä ei kerry mitään suoranaista hyötyä tai voittoa, ei lisää rahaa tilille. Aikaa ei kaikilla ole, mutta salainen haave useinkin. Harvalle eskapismikaan on tuntematon vieras ainakaan televisiosarjojen katsojaluvuista päätellen. Ihminen on myös iällinen olento. Nuoruudessaan suurin osa, onneksi, jaksaa vielä toivoa ja olla herkkä maailmalle. Toiset ikä kovettaa, toiset ryhtyvät taiteilijoiksi. Mikä osa runotyttöydestä enää jää yleisen ihmisyyden ulkopuolelle?

Musiikin suhteenkin partaiset muusikonretkut voisivat usein katsoa peiliin. Mistä muusta siinä paremmassa musiikissa lauletaan kuin tunteista ja ajatuksista, jotka ovat itseä lähellä, antavat jotakin juuri siihen hetkeen? En sano, että kaikesta musiikista voisi pitää, tai että kaikki musiikki olisi yhtä hyvää, se olisi typerää. Mutta runotyttöjä on aivan turha tarhata omaan ryhmäänsä, jos hetkeksikään pysähtyy kuuntelemaan mitä valtaosa aikuisväestöstä täällä kuuntelee. Aivan samat aiheet, lähes samoin sanoin toistuvat vuodesta toiseen ja saattavat vielä viisikymppisenkin miehen kyyneliin. Aloin minäkin aamulla nauraa, kun Kalevan kulttuurisivun pääuutisena oli arvostelu Eppu Normaalin uudesta levystä otsikolla "Sanoissa huimaava syvyys." Jutussa todetaan suoraan: "Jos Martti Syrjä olisi nuorempi ja kauniimpi mies, tekstejä rakkaudesta olisi ehkä vaikeampi kuunnella. Yli nelikymppiseltä mieheltä ne uskoo tosiksi". Toisin sanoen, jos olet runopoika ja kirjoitat Jokainen päivä synnyttää yön / jokainen rakkaus surutyön, se on teinin haihattelua, mutta kun Syrjän Martti tarpeeksi vanhana kirjoittaa sen levylle, on kyseessä Eppujen "uran kenties hienoin kertosäe".

Vaikka todistinkin jo runotytöt ihmisiksi, voinen edelleen ihmetellä mikä oikeastaan antaa CMX:lle runotyttömusiikin maineen, miksi Talvikuningas ehkä yllättää. Eihän CMX ole koskaan ollut pelkästään kauniita puoliakustisia biisejä rakkaudesta, jotka käsitykseni mukaan ovat stereotypistä runotyttömusiikkia aidoimmillaan. Tähän virhepäätelmään lienee kaksi tietä: joko CMX:n kuuntelua on harrastettu melko rajallisesti tai kaikki bändiä kuuntelevat tutut ovat runotyttöjä. Ensimmäisen syyn voi antaa anteeksi, eihän kukaan ehdi eikä edes tahdo perehtyä kaikkeen. Jos on kuullut esimerkiksi pelkästään Auran tai Vainajalan (tai ei yhtään levyä vaan joitakin hittejä), on kuva CMX:stä hiukan rajoittunut. Silloin täytyisi kuunnella vaikkapa Aion, Discopolis ja Talvikuningas. Mutta sitä käsitystä, että runotyttöjen musiikkimaku on varsin rajallinen eivätkä he voi kuunnella punkkia tai metallista progea, ei voi noin vain sivuuttaa. Me runotytöt olemme muutakin kuin miltä päälle päin näyttää. Huomionarvoista on myös, että runoilevat ihmiset ovat usein lyriikkapainotteisia ja keskittyvät musiikissakin kuunnellessaan ensisijassa sanoituksiin (on kai niitäkin, joille hyvän sanoituksen merkki on ettei se häiritse musiikkia). Heitä vetää CMXn puoleen runokielisyys, Yrjänän mystiikkaa tihkuva tekstimaailma, jota se osa kuuntelijoista, joilla on tarve ymmärtää kaikki, heti ja oikein, ei kestä. Runotyttö on tottunut siihen, että hän harvoin ymmärtää mitään täysin, niinpä hän hyväksyy tekstien tulkinnanvaraisuuden, käsittää ja tuntee ne omalla tavallaan, antaa lyriikan avautua hiljalleen. Itseään kiinnostavan lyriikan muassa runotytöt kuuntelevat yllättäviäkin tyylilajeja. Ja toiset meistä vain tykkäävät rymytä. On melkoista runotyttöjen aliarviointia ajatella, että Talvikuningas ei viihtyisi heidän levysoittimissaan runotyttöyden vuoksi, vaikka kuuntelijassa täytyykin olla jo vähän proosarunoilijan vikaa.

Muita ihmisiä on mukava luokitella, mutta itseään ei koskaan halua suljettavan lokeroon. Milloin opimme antamaan toisillemme vapauden olla?

Suhteesta materiaan, ja muistakin suhteista

2007-09-09T18:38:00.000+03:00

Jos ihmisellä on vapaa tahto, miksi hyvien tekojen tekeminen on niin vaikeaa?
Pitäisi päästä irti tästä minä-keskeisyydestään; individualismistaan niin kuin kauniisti sanotaan, egoismista, jos ollaan rehellisiä.

Huomasin kalenterista, että lupasin leipoa huomiseksi korvapuusteja kuorolle, jonka kahvituksesta koulumme teatteriprojekti saa rahaa. Samalla vilkaisulla huomasin myös, että huomenna on ruotsin ylioppilaskuuntelu. Se ihan oikea kuuntelu, joka määrää mitä keväisessä ylioppilastodistuksessa lukee. Ei onneksi sen enempää. Yleensä ymmärränkin kuulemaani aivan hyvin, avoimille kysymyksille toivoisin vain vähemmän painoarvoa kuin torstaisessa prelikuuntelussa (viime syksyn kirjoittajille tuttu nauhanpätkä), ne oli melkoisen haastavat ja korkeasti pisteytetyt, erotellaan jyvät akanoista -osio. Tahtoisin paljon monivalintaa, avojen pisteytys kohtuullinen eikä missään nimessä tiivistelmää, kiitos. Mitähän ylioppilaskirjoitusten jumalalle pitäisi uhrata saadakseen toiveensa täyttymään? Toisaalta jokin vaikea osio voisi myös olla eduksi tiputtaessaan pisterajoja, jos vain kuuluisin siihen vähemmistöön ihmisistä, joka ymmärtäisi. Pienet virheet muualla eivät sitten haittaisi niin paljon.

Harjoitan korviani kuuntelemalla Mika Pohjolan jazzahtavia muumilauluja Muminröster, joita en ehkä vielä ole hehkuttanut tarpeeksi. Aivan ihana levy, mielettömiä sovituksia upeine laulustemmoineen Tove Janssonin sanoituksiin. Kappaleiden välissä pätkiä muumikirjoista luettuna, tarinaa pohjustamaan lauluja. Levy alkaa Muumilaakson keväästä, kulkee läpi teatterikesän ja elokuisten öiden pelottavaan Taikatalveen, josta uudelleen heräävään kevääseen. Toimii kummallakin kotimaisella kielellä, ruotsinkielinen levytys on hiukan pehmeämpi, mikä johtunee suurelta osin ruotsin laulavammasta luonteesta. Ruotsinkielisessä on muutama laulu enemmän, tekstejä ei kai ole suomennettu, kuten tunnelmoiva Idyllvisa, mikä riittää syyksi tutustua ilman lähestyviä yo-kirjoituksiakin. Levyllä on myös ehdoton lempisovitukseni Syyslaulusta, joka toimii alkukielisenä Höstvisana ehkä jopa paremmin. Levy sopii kaikille, sekä aikuisille että lapsille, jotka pitävät muumeista eivätkä pelkää sitä, että laulut aluksi kuulostavat ihan oudoilta.

Siirryin jälleensyntymistä ohjelmoituun solukuolemaan, kuoleman biologiseen puoleen, mitä ei voi sivuuttaa, kun on kysymys kuolemaan suhtautumisessa eri kulttuureissa - melkolailla vallalla kun materialistinen kuolemakäsitys tuntuu nykyään olevan. Pitkään olin itsekin siitä varsin vakuuttunut, mutta eilen alkoi pelottaa ajatus, että jotain voi kuoleman jälkeen ollakin. Ikävä kyllä ei taida olla syytä uskoa kuoleman jälkeiseen olemattomuuteen sen enempää kuin jälleensyntymäänkään. Kaikki on yhtä epävarmaa. Kuolemaa kohdatessani olen kuitenkin onnistunut hyväksymään epävarmuuteni uskomalla ja toivomalla, että kuollut läheiseni on saanut sellaisen kuolemanjälkeisyyden, mitä toivoikin. Voisiko asioista, joista ei voi tietää, vain uskoa parhain päin?

Muuttaminen pakottaa tarkastelemaan uudestaan suhdettaan tulevaisuuden ja menneen lisäksi materiaan. Miksi ihmeessä raahaan näin paljon roinaa mukanani, mitä tämä kaikki minulle merkitsee?

Lopullinen muuttopäivä siirtyi ja siirtyi, vaikka suurin osa omaisuudesta oli jo toisaalla. Katselin ympärilleni ja mietin, tässäkö on se mitä tarvitsen. Muutama alusvaatekerta, yhdet vaatteet päiväksi, toiset yöksi. Kuumemittari, auringonhattu-uutetta ja kaurahaudetyyny, olinhan kipeänä. Koulukirjojen lisäksi vain yksi runoteos, kynä ja paperia. Teknologiamaailman välttämättömyydet: kamera, kännykkä, rahat, avaimet, mp3soitin. Hygieniatarvikkeet, pyyhe. Kaiken keskuksena sänky, oma paikka. Aivan kuten leireillä tai sairaaloissa, henkilökohtainen alue määräytyi enää sängyn perusteella.

Kun pääsin viimein uuteen asuntoon, omaan huoneeseen, aloin järjestää tavaroita tietyssä kodikkuutta tuovassa tärkeysjärjestyksessä. Ensimmäisenä sänky, sen lakanoissa tuttu, oma tuoksunsa ja pehmonallella lukemattomista öistä pörröytynyt turkki, jotka tuovat turvallisuutta, vaikka koko maailma ympärillä on mullin mallin. Seuraavaksi tärkeimpänä kodin tuntua tuo kirjahylly. Se kertoo mistä koostun, mitä olen ja myös mitä tahtoisin olla. Kirjahyllyn sisällöstä voi lukea paljon muutakin kuin sen, mitä kirjat sivuillaan kertovat. Kirjoja kunnioitan ja kirjahylly on harvoja asioita, joissa on tarkka järjestys. Toinen järjestäytyneistä asioista on levyhylly, jonka kasasinkin seuraavaksi. Se ei ole sisällöllisesti yhtä merkittävä, vaikka sieltä löytyykin hirmuisen tärkeitä palasia kaikkien hiukan nolojen levyen lisäksi, vaikka yritänkin olla nolostumatta menneisyydestäni. Täytyisi arvostaa pystypäin niitä levyjä, jotka ovat aikoinaan olleet tärkeitä, hengissä pitäviä voimia, vaikkeivät olisi soineet moneen vuoteen.

Asiat, jotka jäivät viimeiseksi jäljelle, edustivat välttämättömyyksiä. Sitä materiaa, mikä on olennaista jokapäiväisen elämän kannalta. Toisin kuin asiat, jotka järjestin ensimmäisenä; ne edustavat kodikkuutta, kertovat siitä mitä arvostan ja mistä koostun, ja tuovat turvaa. Sillä levyt ja kirjat lievittävät yksinäisyyttä, muistuttavat siitä että on olemassa maailma ja muutakin kuin minuus, on olemassa toisia tajuntoja, jotka tuntevat täsmälleen samoin. Ne tarjoavat aina myös tien ulos tästä huoneesta, auttavat näkemään maailmaa laajemmin tai päästävät kokonaan pois toisiin maailmoihin.

Tämä oli muuton helpoin osuus, tärkeä ja välttämätön materia. Mutta entä kaikki se muu, jota kertyy mutta josta ei voi luopua? Olen käynyt läpi tuhottomasti papereita. Osan heitin pois, osan poltin, mutta vanhat päiväkirjat, vihkot ja kirjeet on kai säästettävä. Kirjeiden läpikäynti oli liikuttavinta, henkisesti raskainta. Kolmisen vuotta vanhoja en pystynyt lukemaan vielä, niissä on liian paljon sellaisia tunteita, joita vieläkin väistän. Väistän sitä, etten silloin osannut toimia toisin, osannut olla läsnä ihmisille. Mutta ala-asteen alussa käymäni kirjeenvaihto on melko mainiota. Keppikirjaimin haparoivasti kirjoitettu kirje ystävältäni, jonka muoto oli kysymys - vastaus tyyppinen, kuten lapsilla usein. "Kuka sinun paras kaveri on? Minun sinä." Lienen vastannut samoin hänelle, voiko tuollaiseen nyt muuta sanoa. Ensimmäinen kirjeenvaihtoystäväni oli naapurin tyttö, minua 7-vuotta vanhempi, jonka kanssa leikin usein. Varhaisimmat kirjeistä on päivätty kun olin juuri täyttänyt viisi vuotta, enkä todella muista omista kirjeistäni mitään, mutta kirjoittelu oli varmasti vilkasta ja kielellisesti rikasta.

Sanotaan, että tuoksut menevät suoraan aivojen tunnekeskukseen. Tuoksuja ei tarvitse käsitellä, ne herättävät muistoja pyytämättä. Vanha, puoleksikäytetty kosmetiikka, jota minulla vielä menneiltä vuosilta lojuu, todistaa väitettä. Yksi hajuvesi yhdistyy suoraan punaiseen t-paitaan nyörityksellä ja harmaisiin farkkuihin, kahdeksannen luokan kevääseen; toinen taas musta-valko-harmaa -raitaiseen pooloneuleeseen ja tupakan tuoksuun, seiskaluokan syksyyn ja talveen. Tai entäpä t-paita apulantapainatuksella ja mustaherukan tuoksulla - mitä muuta se olisi kuin koulun disco kuudennella luokalla. Hämmentävin esimerkki hajuvesien voimasta tapahtui kuitenkin viime talvena odotellessani bussia. Joku lähistöllä tuoksui hirveän tutulta, makean hedelmäiseltä. Nuuhkin ilmaa, mutta en saanut muistosta kiinni. Tyttö, johon tuoksun paikallistin, istui lähelläni vielä bussissa, ja silloin muistin - tuoksu oli yläasteaikaisen parhaan ystäväni. Monta, monta muistoa hänestä ja yhteisistä hetkistä, tyhmäilystä, nukkumisesta vierekkäin kapeassa sängyssä.

Muistoja, niin loputtomasti muistoja, joita raahaan mukanani materian muodossa. Tekisi mieli tehdä zenläinen suursiivous, jättää vain välttämättömin, mutta eihän minusta sellaiseen ole. Tämä tulee meillä suvussa, kaikki hamstraavat omia aarteitaan ja myöhemmin kuolleiden sukulaisten "aarteita". Muutaman kuolinpesän tyhjennys on tuonut meillekin kaikenlaista, vaikka suurin osa on muilla, isommissa ja pysyvämmissä asunnoissa. Kiillotin perimäni hopeisen nimikoidun sormustimen, kenen lie esiäideistä, ja kakkulapion, ja kiitin onneani ettei hopeoita ole juurikaan enempää.

Pitäisi olla valmis luopumaan kaikesta, mutta muistoista on vaikea, yhtä vaikea kuin toiveistaan. En minä materialla itsessään, vaan ajatuksilla niiden takana.

Perjantaina yritin käydä marketissa ostamassa keittiön pöydälle vahakangasta ja imurin pölypussia. Jouduin sisustusosastolle ja vasta siellä ymmärsin miten paljon minulta puuttuukaan! Eihän meillä ole tuollaista sievää kynynsmattoa, eikä tuollaisia tabletteja ruokapöytään, ei tähdenmuotoista roikkuvaa kynttilälyhtyä eikä pyyhettä haisulikuvioinnilla, ei hattivattimukia eikä saunatuoksuja eikä ylipäänsä sievää ja siistiä kotia! Alkoi tulla huono olo. En minä tarvitse, eihän kukaan tarvitse tuota kaikkea käytännöllistä ja sievää. Olisihan se mukavaa, että koti näyttäisi joskus kauniilta, mutta minähän hukkun tavaraan jo nyt. Kauppa oli kuvottava ja liian iso, eikä siellä edes myyty kankaita ja pölypussitkin olivat tilapäisesti loppuneet. Ostin energiansäästölamppuja ja kahdet sormikkaat (kun vanhat ovat rikki peukalosta ja toiset liian ohuet ja menivät hukkaan.) Astiaosastolla teki mieleni huutaa ja hajottaa kaikki lasitavara lattiaan. Jos sillä pääsisi hoitoon, ehkä tekisinkin niin, mutta luultavasti saisin vain ison laskun kotiin.

Toisinaan materia ahdistaa.

Tekisi mieleni kirjoittaa rakkaudesta, mutta kuinka tohtisin.

Kun sanon kaipaavani jotakuta jakamaan näitä hetkiä, kaipaan ennen kaikkea ihmistä. En rakastettua, enkä varsinkaan parisuhteen toista osapuolta. Ihmistä vain, ystävää, toista sielua, jolla on kiinnostus olla hetki läsnä kanssani tässä maailmassa. Sellaisista hetkistä pidän. Esimerkiksi eräänä menneenä viikonloppuna luonani oli käymässä ennaltatuntematon yövieras, jolle pyynnöstä soin majapaikan protujen ääneenlausumattoman yya-sopimuksen nojalla. Lauantai-iltana istuimme rauhassa keittiön pöydän ääressä, minä, vieras ja yksi kämppis. Söimme keksejä, juustoja ja halpaa punkkua kynttilän valossa, juttelimme ja kuuntelimme Kate Bushia. Sellaisissa hetkissä elämä tuntuu hienolta, pulppuilevalta ja juuri oikealta. Esimerkkejä on toki monia muitakin. Rauhalliset aamut kun voi lukea lehteä ääneen teemukin äärellä ja on joku joka kuuntelee; sauna ja kesäyön tyyni järvi, johon sulautua yhdessä katselemaan tähtiä. Siinä kaikki on.

En kiellä, etteikö olisi hienoa, jos olisi erityinen rakastettu, yksi enemmän kuin muut. Olisi mukavaa rakastua. Minusta on vain tullut niin vanha, etten enää usko silmänräpäysrakastumisiin. Erään ystävän tapa sohia sinne sun tänne, josko vaikka ihastuksesta tulisi jotakin, tuntuu vieraalta. Toki minäkin ihastelen, mutta että se kasvaisi miksikään, vaatii kovin pitkän tutustumisen ihmiseen. Monista ihmisistä on ystäviksi, toisista ihastuksiksi ja ruumiin iloksi, mutta kestäväksi rakastetuksi on harvasta. Rakastetun täytyy olla todellisuuskelpoinen. En tahdo ketään tuomaan pelkkää eskapistista pakoa ja ongelmien hetkelliseen unohdusta; sylejä voi käyttää niinkin ja tässä hetkessä, tällä päällä, minulla on siihen riskinsä. Siksi olen mieluumin itsekseni, tutustun rauhassa ihmisiin ja jaan hetkiä heidän kanssaan ilman paineita, että tulisi toteuttaa jonkin suhteen kaavaa. Jostakin ihmissuhteesta joskus kasvaa ja löytyy rakastettu, niin luotan.

"ja kaikista ihmeistä kaunein on
tahto ja luottamus rakkauteen"

2007-09-08T19:50:00.000+03:00

Unessa kiipesin palotikkaita pitkin parvekkeelle ystäväni luo. Parvekkeelle vähintäänkin kahdeksanteen kerrokseen. Mitä pidemmälle pääsin, sitä kamalampaa kiipeäminen oli. Kieltäydyin katsomasta alas, pakotin irrottamaan käden, siirtämään puolan ylöspäin, ja toisen perässä. Kiipesin hitaasti, täynnä kauhua, jota en tahtonut näyttää. Parvekkeelle päästyäni tärisytti, mutta kieltämättä kaupunki kirkkaassa syysauringossa, alkavassa ruskassa, oli huimaavan kaunis. Kuin myös ystävä, unitodellisuudessa huimaava poika. Juttelimme ja yhtäkkiä olin suudella häntä. Viime hetkellä vetäydyin kauemmas, katsoimme toisiamme hetken hidastettuna, ja suutelimme. Suudelma oli äärettömän hellä ja pehmeä, varovaisen maisteleva ja loputon.

Onneksi en joudu tulkitsemaan unta ilman apua, miettimään annammeko koskaan valvemaailmassa periksi sille kummallisella tukahdetulle vetovoimalle ja kaipaukselle joka välillämme kohdatessa virtaa, vaan voin luottaa perintönä hyllyyni kulkeutuneeseen Suureen unikirjaan. Valmistumisvuodesta en tiedä, omani on neljäs painos, vuodelta 1968. Käyttöä hankaloittaa lähinnä hakusanojen vanhakantaisuus, jonkinlaista ihastusta tai rakastettua unessa kohdatessaan ei ensimmäisenä tule mieleen sanat mielitietty tai lemmitty. Kirjasta löytyy sanoja, joita sivistymätön nykyihminen ei edes ymmärrä, saati sitten näkisi unissaan, ja siinä juuri on sen kiehtovuus.

Tikapuut, niitä myöten nouseminen: Menestystä ja arvoon nousemista
Parveke, siellä seisominen: Tulet kohtaamaan jälleen sinua rakastavia henkilöitä
Mies, kaunis, valkoverinen: Ilahduttavaa uutista
Suudella, jos itse olet suutelevinasi: Suuria vaikeuksia

Entä muuta kuin unia? Hyvin vähän mitään mainitsemisen arvoista. Olen lukenut jälleensyntymiskäsityksistä hindulaisuudessa, gnostilaisuudesa ja teosofiassa. Ymmärtänyt, että uskoin lapsena luonnostani pre-eksistenssiin, kun puhuttaessa ajasta, jolloin minua ei ollut, sanoin "Olin minä, minä olin silloin taivaassa kesälomalla". Eikä se ollut keksintöäni vaan luontaisen päättelyketjun tulos. Olen ymmärtänyt myös, että koska jumalkäsitykseni on toisenlainen kuin kristinuskossa, on minun kovin turhaa edes koettaa etsiä sieltä vastauksia. Raamatun lukeminen on toki olennaista ymmärtääkseni ympäröivää kulttuuria ja yhteiskuntaa, ennen kaikkea nähdäkseni sen läpi.

"Onko maailma rajattu, me sen vankeja;
silloin on jumala takana kaiken
vaiko rajaton vailla reunaa, silloin yksin olemme vapaita..."

Luulin jo päässeeni hiukan tästä omaan napaan tuijottamisesta, oppinut suremaan maailmaa enemmän kuin itseäni. Mutta maailma on minussa ja minä olen maailmassa, eksyneenä. Suren maailmaa, jossa olisi niin paljon parannettavaa, ja jota en kykene pelastamaan vaikka minun tulisi kyetä. Jokaisen ihmisen tulisi. Mutta ei, pelkästään oman, yksinkertaisen elämäni pitäminen yllä vie kaiken voiman.

Sana 'surra' tarkoitti alunperin 'kuolla'.

Tiedän
Ei kukaan tule nostamaan, (ihmiset eivät siihen kykene ja jumala on kuollut), minun täytyy itse nousta, tehdä elämästäni mielekäs.

Kuin olisin pudonnut jäihin ilman naskaleita ja kieltäytyisi huutamasta apua. Sen siitä saa kun uskoo vain itseensä (eikä siihenkään).

En enää etsi täältä mitään, haluan vain levätä. Uni ei tuo lepoa, uniin voi paeta loputtomiin ja herätä aina yhtä väsyneenä. Olen väsynyt puremaan hammasta yhteen, väsynyt pärjäämään. Se on syvälle juurtunut ajatus, "minä kyllä pärjään". Niin pärjään, loppuun saakka.

Pimenee, varpaita ja sormia alkaa paleltaa, tulee tähtikirkas yö. Minun on ikävä ihmisiä, kättä johon pujottaa sormet sormien lomaan. Teemukista nousevan höyryn yli luotuja katseita vastakkaiselle puolen pöytää. Sielua, jonka kanssa jakaa tämä kaikki, edes hetken.
"Vain yksi yksityiskohta voi jäädä mieleen
jäädä mieleen koko elämästä
jokin valkea hehku päivän jo mentyä
jokin katse kumppanin"

nro. 7248

2007-09-05T14:36:00.000+03:00

Talvikuningas, CMXn uusi albumi, saapui eilen postissa. Mietin onko sopivaa juoda punkkua keskellä viikkoa, mutta kun asiat kerran päätetään tehdä mahtipontisesti, on ne tehtävä kunnolla. Jos kyse olisi siitä, mikä on sopivaa, yleisten normien mukaista, olisi levykin vallan toisenlainen. Siispä asettauduin istumaan mukavasti hämärään huoneeseen viinilasi turvanani ja kuuntelin.

Kuuntelin progressiivisen rock-albumin muotoista scifiromaania.
Tarina on vahva, kipeä kertomus Talvikuninkaasta ja Tähtilaivan kapteenista, kuolemasta, sodasta ja rakkaudesta loputtoman pimeässä ja kylmässä tähteinvälisyydessä. Ensimmäinen kuuntelukerta oli pysäyttävä. Silmäsin albumikirjasta, kuulin ja ihmettelin. Iltayöstä lähdin kävelemään jokirantaan, asfaltti kiilsi mustuuttaan, heijasti katuvalojen kelmeää paistetta ja joen tumma vesi pyörteili eteenpäin hiljaa, loputtomasti. Elin Talvikuningasta. Ymmärsin, että juuri tällainen levy oli tehtävä. Aamulla katsoin kelloa, ja totesin, että on tässä vielä riittävästi, 62 minuuttia aikaa.

Scifi on minulle vieras laji, en siis osaa vertailla tarinaa genressään, en ehkä edes kokea kuin tyylilajin harrastajan. Yhtäkaikki, tarinat ovat samat. Olimmepa menneessä, tulevassa tai tässä hetkessä, on ihminen pitkälti sama. Eikä genreä tarvitse tuntea ymmärtääkseen, tunteakseen kivun.

Olen kunnioittanut albumin yhteinäisyyttä ja kuunnellut sitä vain kokonaisena kuin on tarkoitettu. Toiset palaset Talvikuninkaan saagasta nousevat koskettamaan enemmän, mutta jokaisella on merkityksensä tarinassa. Myös kuvitus on varsin hieno, vaikka hiukan vierastan sen tyyliä, luotan enemmän omiin silmiini. Libretolla on myös osansa, ilman tekstiä olisin vielä melko hukassa siitä, mitä tapahtui, tarinassa on jonkin verran aikapoikkeamia ja osien otsikoinnit ovat myös olennaiset.

Levy toi mieleeni muiston lapsuuden hämäristä. Olin neljävuotiaana Kreikassa äidin, isoveljen ja kummitädin kanssa. Löysin jostakin pienen valkoisen kiven, jota kannoin mukanani pitkän aikaa. Kivi oli kova ja kiiltävä, ei lainkaan huokoinen, ja juuri sopivan kokoinen lapsen käteen. Sen pinta oli epätasainen, kulmikas, ja kivessä oli juonteita ja halkeamia. Sormeni muistavat vieläkin miltä se tuntui. Nimesimme kiven muumikiveksi, sillä se oli etäisesti muumin muotoinen. Kivi kulki muassani, en tiedä miksi, se vain jäi kuin suuremman voiman siihen tuomana. Eräänä päivänä matkasimme pienellä laivalla ja katselin kaiteen yli kuohuvaan mereen. Samassa tiesin, että minun on luovuttava kivestä, vaikka se teki vaikeaa. Hiljaa, muille sanomatta, heitin kiven mereen, jonnekin Kosin ja Patmoksen välille.

(Tämän jälkeen muumikivi on ollut vakio-arvuuteltavana kivikunta-kasvikunta-eläinkunta leikissä. Olimme tuota ajankuluksemme kreikanmatkalla, eivätkä muut meinanneet millään arvata että ajattelin muumikiveä, sillä he eivät tienneet sen olevan meressä ja menivät harhaan.)

Talvikuninkaaseen rauhassa tutustuminen on siis suositeltavaa. Keskittymiskykyä ja muutamaa kuuntelukertaa suosittelen levystä nauttiakseen. Tiedän eräänkin suurista, mahtipontisista kertumuksista ja kuolemasta kiinnostuneen ihmisen, jolle progempi CMX voisi sopia ja toisenkin, jonka scifisuuntautuneisuus on varmasti hyvä alusta tämän tähtilaivan laskeutua.

War driving

2007-09-03T16:54:00.000+03:00

Etsin suojaamattomia langattomia verkkoja, naapurista kuuluva vapaa signaali on liian heikko, niinpä pyöräilen läppärin kera lähikoulun rappusille kaupungin suoman pan-oulun yhteyteen. Aika tunnelmallista oikeastaan, sateen ropinaa ja kohmeiset sormet.

Muutto on saatettu päätökseen, jos tätä sellaiseksi voi kutsua. Elämää uudessa talossa pahvilaatikoiden keskellä. Lämpöpatterit lirisee, ne pitäisi ilmata, mutta vuokraisännän lupaamaa huoltomiestä ei ole vielä näkynyt. Sauna on sähköisyydestään huolimatta hyvä, rentouttaa ruumiin ja mielen. Olin nukahtaa sen auvoon perjantaiyönä kaiken kantamisen ja siivouksen jälkeen. Lisää kiuaskiviä tosin kaipaa. Tietyt pinnat kaipaavat vielä maalausta, okran-oranssin väriä muutamaan välioveen ja ehkä tummaa sineä huoneeseeni harmaan tilalle. Elämä täällä asettuu varmasti aian myötä.

Viikonlopun sanoittajakoulutus oli antoisa ja inspiroiva. Lauantaiaamuna saavuin häiritsemään Martikaisen Jarkon tupakkataukoa ja hän ystävällisesti johdatti minut sisätiloihin avaten ovia kohteliaasti, kuten naisihmisen edestä kuuluu. Harmillista, että käytöstavat ovat muuttuneet niin, että tavallista kohteliaisuutta kavahtaa siihen yhtäkkiä törmätessään. Sitten hymähtää itselleen, olenko sittenkin niin aikani kasvatti, vai vaan tottunut tiettyyn kylmyyteen ja itsenäisyyteen. Yhtäkaikki.

Totesin olevani koulutuksen nuorimmasta päästä, mutta paikkahan on minulle tuttu, sen roolin olen tottunut täyttämään. Monipuolista väkeä, lukio-ikäisistä viisissäkymmenissä oleviin, kumpaakin sukupuolta, aloittelijoita ja ikänsä harrastaneita, muusikoita ja ainoastaan tekstittäjiä. Jännitin vierasta sosiaalista ympäristöä; sitä vähää minkä päästän suustani, kadun heti jälkeenpäin: olisi pitänyt sanoa toisin. Minulle ei ole suotu luontevan puhumisen lahjaa. Jarkolle sen sijaan on, hänen onnensa, sillä vapaan taiteilijan on jostakin hankittava leipänsä, vaikka sitten luennoimalla oululaisille harrastajille. Jarkko on hyvä puhuja ja osaa analysoida omaa tekemistään niin, että siitä on hyötyä muillekin, sekä antaa palautetta toisten työstä. Kaikista muusikoista tai muistakaan taiteilijoista ei siihen olisi, toisia pedagogiset kyvyt kaihtavat, mikä taidetta opiskelevan kämppiksen kertomuksissa tulee varsin usein ilmi.

Kun perjantaina koulussa kerroin jännityksestäni, kaverini totesi, ettei olisi uskonut minusta löytyvän minkäänlaista itsetunto-ongelmaa. Ihmetyin, peitänkö sen koulussa niin hyvin. Toki siellä sosiaalinen ympäristö on nyt, kahden vuoden jälkeen, jo tuttu. En enää jännitä, kavahda katseita, piiloudu käytävillä, vaan voin olla helposti, hyräillä vapaasti kulkiessani. Mutta tottakai jännitän ja pelkään, varsinkin kun on kyse herkistä ja luovista asioista, kuten kirjoittamisesta. Koulutus antoi kuitenkin rohkeutta myös itsensä arvostamiseen. Kaikki mitä teet on tehty, jo kauan sitten ja monta kertaa paremmin, muttei sinun käsilläsi, muttei sinun silmilläsi, muttei sinun sisälläsi ennen kuin on itse tehty. Enhän muidenkaan teoksia arvostele verraten siihen, mitä on jo tehty, sillä sellaisella periaatteella suuri osa arvostamastani taiteesta olisi turhuutta, roskaa. Miksi siis vaatisin itseltäni sellaista? Eivätkä runot, lyriikat tai biisit synny mitään suurta yleisöä varten, eivät toisia varten, vaan itselleni. Ne syntyvät siksi että ne täytyy tehdä, ajatukset täytyy purkaa, tunteet käsitellä ja tarinoiden tulla kerrotuiksi.

Nolojen juttujen harrastaminen tietysti on noloa, mutta siinä rehellisyydessä, totuudellisuudessa on kaikki mitä on. (kuten jo aiemmin kirjoitin) Ihailin ihmisten rohkeutta antaa lyriikoitaan luettavaksi, hiottavaksi, mihin en itse pystynyt. Kuitenkin myös toisten tekstien hyvien ja vähemmän hyvien piirteiden erittely tekee helpommaksi katsoa omaa tekstiään kriittisin silmin. Oppii näkemään sellaisia juttuja, joita ei ennen ole ajatellut, vaikka tietty tavujen laskeminen, sanojen rytmitys onkin selvää. Saatoin myös todeta, ettei minun tasoni sen huonompi ole kuin muidenkaan harrastajien, ei minun tarvitsisi hävetä tai pelätä. Kirjoittaa vain vielä enemmän.

Puhumisen lisäksi Jarkko toki myös soitti esimerkkejä, kertoi biisien syntyvaiheista ja osoitti yleistä sivistyneisyyttään esimerkiksi tiputellessaan muististaan pätkiä Uuno Kailaalta ja Leinolta. Varsin hienoa. En tiedä osaisiko keikoille enää mennä samalla tavoin, tulin uhranneeksi yhden ihailemani muusikon tekemällä hänestä silmissäni inhimillisen ihmisen. Vaikka ei se laske arvostusta, ehkä päinvastoin. Ymmärrys, että yksi ihminen voi antaa toisille niin paljon vaikkapa musiikin kautta, vaikkei ole yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Että meistä kaikista voi olla siihen jotakin kautta, ettei kukaan ole mitätön.

Sunnuntaisen ruokatauon jälkeen, koulutuksen kulkiessa kohti loppuaan, tunnelma jotenkin kiristyi. Ilma muuttui levottomammaksi, luennoitsija väsyneemmäksi (?) kertomaan, tai ehkä se kaikki oli vain mielessäni. Rauhaton olo, kuin tahtoisi murskata kaiken, paniikillinen. Kun lauantaina kirjoitin, elämä alkaa tuntua elämisen arvoiselta, taas, en ollut siitä enää lainkaan varma, ajatus muuttui muotoon ehkä kaikki vielä järjestyy, ehkä, joskus. Aamulla olin herännyt kirpeään auringon paisteeseen. Syyskuu saapui, kirkkaat aamut kohoavat, päivä ja yö vaihtelevat, sade ja kuulas ilma. Yöpöydällä Eeva-Liisan Niin vaihtuvat vuoden ajat sekä kirjat suomalaisesta shamanismista ja jälleensyntymisestä.

Olen nukkunut aivan liikaa, unihäiriöt pyrkivät pintaan. Ei unettomuutta vaan loputonta uniin hukuttautumista, viimeisen vuorokauden sisällä viitisentoista tuntia. En päässyt kouluun, mutta ehkä huomenna. Vihaan kysymystä, oletko lukenut paljon kirjoituksiin - mitä siihen nyt voi sanoa. Olenhan minä jotakin lukenut, koulukirjoja en tosin juurikaan. Olen keskittynyt pysymään elämässä kiinni, hoitamalla päivän vain ja hetken kerrallansa, kuten ala-asteella päähän syövytetyssä virressä 338 neuvotaan. Ei tässä ole jäänyt aikaa tai energiaa ajatella jotakin ylioppilaskirjoituksia, joiden merkitys kaiken lisäksi tuntuu melko mitättömältä, kun ei ole mitään suuntaa mihin on kulkemassa, ei mitään tietoa mitä tulevaisuus tuo, paitsi maailmanlaajuisen talousromahduksen jolloin sähköntulo loppuu ja jonotamme kaikki yhdessä hätäapua toripolliisin luona ja kiroamme pitikö ne kaikki pienmaatilat mennä sulkemaan.

Kuitenkin olen pohjimmiltani toiveikas, jokseenkin varma siitä että kerran kaikki kirkastuu. Tuskin vielä huomenna, tai edes viikon päästä, mutta ehkä puolen vuoden kuluttua on jo selkeämpää. Olen sen verran sitkas ettei minusta tarvitse kantaa huolta, pärjään kyllä. Ehken aivan niin kuin olisi suotavaa, niin kuin odotetaan, mutta pärjään. Sydän on väsymättömästi elämässä kiinni, lyö nytkin 68 kertaa minuutissa hellittämättä hetkeksikään.

2007-08-31T11:41:00.000+03:00

"Tuossa elonkehto keinuu
ikuisena, vahvana
kaiken tekemättä jääneen
haamut sinne halajaa"

Muuttaminen olisi henkisesti raskas prosessi ilman päälle hyökyvää flunssaakin. Menneiden läpikäyntiä ja tulevaisuuden tuntemattomuutta. Vihkoja täynnä sanoja tytöstä, jonka hymyn edessä olin avuton ja käymättä jääneitä riitoja, kirjoitusta joka puhdisti mieltä muttei ongelmia.

Kun huonovointisuudeltani en kyennyt ylös sängystä, katselin Ylen Elävän arkiston aarteita, kirjailijoiden haastatteluja. Olen edelleen varsin vakuuttunut, että elän väärällä vuosikymmenellä, tunnen olevani toista sukupolvea. Saarikoski sanoo olevansa kommunisti, eikä kukaan naura, Eeva-Liisa puhuu vahvasti murteella, aivan toisin kuin mielessäni, Tove Jansson on hauras, ei nauti kameroiden huomiosta, polttaa tupakan.

Tyhjän paperin kammo vaivaa. Olen loputtoman väsynyt, mutta koulussa, ihmisten ilmoilla, on pidettävä ilmoilla jonkinlaista suojakuorta. Oltava hyvillä mielin ja toimelias. Kai sekin puoli on aivan yhtä totta kuin se toinen, joka toivoo ettei enää heräisi. En kaipaa yksinäisyyttä, mutta ihmissuhteiden ylläpito on melko mahdotonta juuri nyt, tällä säällä ja päällä.

Aamut ovat kuulaita ja kirpeitä. Sormia paleltaa, piiloudun hupun sisään kuin mikäkin metsäläinen, kuuntelen kolme kertaa peräkkäin Meidän syntimme.

Viikonlopun sanoittajakurssille osallistuminen hirvittää, mutta kai sinne on mentävä (kun maksettukin on). Pelottaa, että tulen istumaan koko viikonlopun hiljaisena jossakin nurkkapöydässä ja kaikki muut ovat oikeita taiteilijoita jotka ihmettelevät, mitä tuokin täällä tekee, ei edes sano mitään, kirjoittaakohan se edes koskaan, kun ei esittele tekstejäänkään. Mutta en ehkä ole ainoa; mitä luultavimmin, joku muukin harrastelija on aika arka sanoitustensa suhteen ja jopa hiukan epävarma uudenluontoisessa sosiaalisessa tilateessa. Koulutus voi kuitenkin antaa jotakin, mikä on pelkonsa voittamisen arvoista. Eikä minulla ole kasvoja, joita menettää.

Tänään ensimmäinen yö uudessa talossa. (nettiä siellä ei vielä ole)

ATK-luokassa, joku nuori poika kuuntelee Porcupine Treetä ja irkkaa.
Ja eräs nuori tyttö jää kirjoittamaan päiväkirjaansa musiikintunnin sijaan.

Loppuunkulumisesta

2007-08-27T19:51:00.001+03:00

Kuinka kirjoittaa pahasta olostaan ilman että se kuulostaisi säälin kerjäämiseltä? Kirjoittaa ilman, että se kuulostaisi teini-ikäisen maailmantuskalta, joka on naurettavaa kaiken maailmassa huutavan todellisen kurjuuden keskellä?

Mahdotonta kai, ja mistä ei voi puhua siitä on vaiettava.
Ei. Mistä ei voi puhua, siitä on kirjoitettava laulu, luotava runo, maalattava taulu. Yksityisin on kaikkein yleisintä, eksistentiaalinen ahdistus lienee jokaiselle itseään kuuntelevalle ihmisolennolle jossain määrin tuttu. Sen jakaminen parhaimmillaan voi siis lievittää jonkun toisen oloa.

Oleminen täällä tuntuu tavattoman merkityksettömältä. En tiedä mitä haluan tulevaisuudelta, en tiedä edes mitä haluan tältä hetkeltä. Opiskelu takkuaa, luen lehdestä työuupumisen merkeistä kuten kyynisyys, työn merkityksen kyseenalaistaminen. Entäs kyynisyys, elämän merkityksen kyseenalaistaminen, onko kyseessä silloin elämäuupuminen? Ei ole suuntaa mihin kulkea, vaikka kaikki on avoinna. Pitäisi tulla ylioppilaaksi, osoittaa olevansa fiksuimmillaan kirjoittamalla se hätäisiin esseisiin, mutta entä sitten. Elämä ei tunnu kiinnostavalta, vaikka siinä on kaikki mitä on. Unet auttavat, voi hetkeksi lakata olemasta, tai löytää unissa jotakin merkityksellistä, mitä ei täällä ole, kuten rakkaussuhteen vuosia vanhempaan opettajaan. (olin kai jossakin korkeakoulussa opiskelemassa jotakin mielenkiintoista)

Äiti sanoi, ettei vielä tämän ikäisenä saa tulla kyyniseksi. Korjasi sitten, ettei minkään ikäisenä saa. Mutta kuinka sen estää, kun tuntee itsensä niin voimattomaksi, loppuunkuluneeksi. Lukee lehdestä, kuinka Zimbabwelaiset kärsivät nälästä, inflaatio on 5000 % (nyt varmaan jo enemmän) ja presidentin talossa 25 kylpyhuonetta. Perussa ruoka ja vesilähetyksiä ryöstellään, ihmiset alkavat pelätä ja alistaa toisiaan kuin pedot. Intian tulvien aikaan avustushelikoptereiden ruokaa oli odotettu kolmatta päivää, turhaan. Kertomus sokeudesta on enemmän totta kuin halusin uskoa.

Ja kuitenkin toiset ihmiset, silmissään hehkuva, loputon avaruus, ovat ainoita mielekkäitä asioita. Toisen kuunteleminen, maailmojen jakaminen, kommunikaation suoma turva ja lohtu, siitä ettei olekaan aivan yksin.

anna meille rauha
myös unen tällä puolen

Ahdistaa

2007-08-27T00:20:00.002+03:00

Yhteiskunnan vaatimukset.
Taloudenpalvonta.
Seksi.
Ihmisten pitäminen ruodussa.
Omaan mieleen syöpyneet väärät ajatuskulut.
Suorittaminen.
Tuloskeskeisyys.
Nuoruuden ihannointi.
Kaavat elämään, uraputket.
Ajatusten turruttaminen.

En ehkä tiedä mitä haluan, mutta ainakin tiedän mitä en kestä enää kauaa.

Kirjoittamisesta ja klooriveden kuohuista

2007-08-22T22:38:00.000+03:00

Olen miettinyt, kuinka paljon vastuuta tekstin ymmärtämisestä voi sysätä lukijan harteille. Blogia kirjoittaessa kohtaa toisinaan väärinymmärryksiä, joiden mahdollisuuttakaan en aina tule ajatelleeksi. Kirjoitan mielelläni kaunokirjalliseen tyyliin, vaikka kyseessä onkin päiväkirja. Liioittelen piirteitä, väritän kiinnostavia yksityiskohtia ja jätän toisia asioita kirjoittamatta kokonaan. Luon dramatiikkaa arkeeni - en aina kirjoita siitä, kuinka luin vessassa viimevuotista musiikkijulkaisua ja vertailin kriitikoiden vuoden levyvalintoja omaan musiikkimakuuni, sillä se ei ole järin kiinnostavaa. Ennen kaikkea en pidä asioiden ylenmääräisestä selittämisestä, yksinkertaistamisesta, sillä se tuntuu lukijan aliarvioinnilta. Mistä tietenkin aiheutuu se, että omasta mielestäni selkeät pienet viittaukset, asioiden luonteen paljastavat sanavalinnat ja varsinkin itseironia, jää toisilta huomaamatta. Luopuako siis osittain tutusta tavasta ilmaista tullakseen paremmin ymmärretyksi, vai antaako suosiolla lukijoiden tulkita vapaammin, ja selitellä kirjoittamisiaan myöhemmin? Kallistunen kaikesta huolimatta jälkimmäisen puoleen.

Äiti luki keväisen terapianovellini vähän kuin vahingossa - tarkoituksella toki vein vuosikirjan luettavaksi, mutten maininnut mitään, sillä eihän sellaista voi tehdä. Palautteena sain "sehän oli ihan hyvä" -lausunnon, mikä meidän kielellämme on erittäin hyvä palaute. Raukka vain peilasi tekstiä koko ajan elämääni, mietti kuinka paljon siinä on elementtejä todellisuudesta, paljonko fiktiota. Onhan siinä piirteitä, paljonkin piirteitä minusta ja siitä elämästä jota tunnen. Silti kuitenkaan henkilöt eivät ole tuntemastani todellisuudesta ja asiat limittyvät toisin kuin täällä. Lukijan palaute muistutti myös mieleeni, että on olemassa Kirsi Kunnaksen tarina, jossa pienen pojan luo ilmestyy kirahveja, joiden kanssa tämä sitten käy kaupungilla seikkailemassa. En muistanut koko kertomuksen olemassaoloa, mutta ehkä alitajuntani on prosessoinut sitäkin. Äiti myös kertoi, että freudilaisen tulkinnan mukaan kylpyamme tarkoittaa äidin kohtua, mikä valotti novellista aivan uusia tulkintamahdollisuuksia. Mitä kaikkea psykoanalyytikot minusta lie löytäisivätkään! Kaiken kiteyttävä kommentti oli kuitenkin: hyvä ettei tarvitse mennä psykologille kun voi kirjoittaa. Sitähän kirjoittaminen minulle usein on, psykologin pakoilua.

Tänään syksyn ensimmäinen uintikerta. Tai myönnetään, että ensimmäinen uintikerta varmaan puoleen vuoteen, ensimmäinen kerta rastapäänä kloorivedessä. Löysin kehostani taas unohtuneita lihaksia. Vesi ympärillä tuntuu hyvältä, keskityn hengittämiseen ja kuvittelen hallin kohinan vesiputoukseksi. Puolen kilometrin jälkeen uinti vasta alkaa sujua, mutten uskalla aloittaa liian raskaasti. Matkaa kilometri ja kymmenisen minuuttia vedessä juoksemista riittäköön. Liikuntapäiväni ovat nyt samat kuin kämppiksilläkin, maanantaisin joogailen ja keskiviikkoisin uin, toinen uintipäivä on viikonlopun vapaaehtoinen valinta, kun taas nuo hullut käyvät salilla ja tarkkailevat syömisiään. Itse luotan nuoruuteni kiivaaseen energiankulutukseen ja ostan jääkaapin täyteen juustoja (tarjolla tänään valkohomejuustoa, italialaisin yrtein maustettua goudaa ja luostariolutjuustoa). Elo maistuu myslileivälle ja vihreällä teelle.

2007-08-21T17:04:00.000+03:00

Havahdun hereille, kello näyttää minuutteja yli kuusi. Astioiden kilinää, loputtomia askelia ympäriinsä, tömps, tömps, tömps. Kello soi puoli seitsemän. En nouse meditoimaan, ei se tässä metelissä onnistu, vielä. Työnnän jalan esiin peiton reunan alta ja heiluttelen varpaita. Suodatinpussit ovat loppuneet, lisään vanhoille poroille uusia mitallisia, kitkerää.

Kahvilassa kello on aina puoli kahdeksan ja myyjättären sääressä lentää lintu. Ranskalaisissa elokuvissa poltetaan koko ajan tupakkaa. Kädet ovat turrat, pää enemmän. Juttelen pojan kanssa, joka uskoo geometrian tuovan vastauksen maailmankaikkeuden salaisuuksiin, kulkee alkemia mielessään.

Muuta radiaanit asteiksi, käsketään, ja minä muutan, PJ Harvey laulaa korvissa. Pyöräilen kiertotietä nähdäkseni jokivarren kirkkaudessaan. Törmään kahvilaan, terassilla siideriä ja ruotsin käännöslauseita. Kesä ei ota loppuakseen. Mies katselee aurinkolasiensa läpi, nostan katseeni kun muistan, hymy on jäänyt uniin. Jäsenet käyvät raskaiksi, teen lukumatkaa Tainaronissa, ilmassa luopumista ja toiveikkuutta.

Paha elämä

2007-08-20T18:41:00.001+03:00

Toiset saavat valvomisesta hilpeän olon. Minulle liika valvominen aiheuttaa usein vain pahan elämän. Paha elämä on oireyhtymä, johon unen myötä saapuva lepo ja unohdus on parasta lääkettä. Aamulla elämä on taas kuin aina ennenkin, kuin kaikilla muillakin.

Kun on paha elämä, tuntuu että on kovin yksin. Kaipaa epätoivoisesti läheisyyttä, syliä, jossa unohtaa itsensä, toista ihmistä, joka olisi enemmän kuin kukaan ihminen voi olla. Kun on paha elämä, alkaa ennen kaikkea vihata itseään. Vihata sitä, ettei osaa elää sellaista elämää kuin tahtoisi. Ettei saa aikaan mitään muuta kuin väsymistä ja pahaa oloa. Elämä tuntuu liukuvan pois, kuolisi mieluusti, ettei tarvitsisi enää tuntea mitään, ei tarvitsisi joka päivä pettyä itseensä.

Viime yönä musertavinta oli hiljainen oivallus, että tulen koko elämäni elämään itseni kanssa. Ei ole muuta, vain vuodesta toiseen tämä sama mieli, toive että olisin toisenlainen ja sama itseinho. Aina joudun elämään ajatusteni kanssa, harhailemaan tässä tajunnassa. Alistuin hiljaa tähän tietoon. Ymmärrän yhä paremmin, mikä minuuden kadottamisessa kiehtoo, mikä saa ihmiset etsimään jumaluutta, johon hukuttaa itsensä.

Aamulla elämä oli taas tutussa uomassaan, mutta paha elämä jättää aina jälkensä, varsinkin kun unta on liian vähän virkeään päivään. Opinahjossa vaihtelevaa pilvisyyttä, enimmäkseen poutaa. Historianopettaja tervehti portaikossa kysyen mitäpä sukulaistyttö tietää, varsin lämpimästi. Ranskankurssin myötä kävimme katsomassa harvinaisen tyhjäpäisen elokuvan Hors de prix (Hinnasta viis), jonka parasta antia oli tietoisuus siitä, etten ainakaan elä tyhjämielisesti tuhlailevaa seurapiirielämää, vaikken koskaan löytäisikään omaa alaa tai mielenrauhaa.

Jos tulisin huonovointiseksi vain itsestäni, olisi muuttuminen vielä helpohkoa, mutta ylipäänsä koko maailman meno oksettaa. Kaikki tämä epäolennaisuus. Suorittaminen, talouden ylivalta, kasvu, tehokkuus. Joka puolella hurisevat koneet. Ihminenkin tuntuu olevan kuin jokin kone. Nuku, syö, liiku, tee työtä. Siinä on tehtäväsi ja paikkasi maailmassa. Siinäkö on ihmisenä oleminen?

Tahtoisin paeta, vaikkei se ratkaisekaan maailman ongelmia. Elää yksinkertaisesti, unohtaa multimedian, viihdeteollisuuden, virtuaalitodellisuden. Muuttaa lähelle järveä ja metsää. Tavata ihmisiä, nähdä heidän kasvonsa, olla ihminen. Hoitaa eläimiä ja puutarhaa, kasvimaata. Tuntea elämän virtaamassa puhtaana ympärillä. Tuntea metsän tuoksun, kuulla puiden huminan ja lintujen öiset huudot. Lukea, sivistyä, oppia ymmärtämään enemmän. Tuntuu, ettei minusta ole opiskelemaan, ei valmistumaan joksikin, täyttämään mitään valmista paikkaa. Lähden ennemmin johonkin itäisen maan luostariin meditoimaan.

Kaikki kai on mahdollista, mutta omia polkujaan on raskas raivata. ETn opettaja antoi luettavaksi Osmo Koskelaisen kirjoittaman tutkimuksen Kollektiiveista, Oulun yliopistosta vuodelta -81, koska satuin viime syksynä tekemään tutkielman utopiayhteisöistä. Totta toki on, että erilaiset kollektiivit, kommuunit ja utopiayhteisöt ovat mieltäni kiinnostavia, ja olenkin lueskellut tutkimusta teemukini äärellä. Tämä meidän asumisyhteisökokeilumme ei järisyttävästi eroa avoimesta solukämpästä, mutta jossain määrin erilainen ratkaisu omakotitalon vuokraaminen toki on. Yhteisöllisyyttä voisi olla enemmänkin, mutta arki syö idealistienkin voimia. Ruokatalous on osittain yhteinen, ensimmäisen kuukauden jälkeen kukaan ei enää ole vaatinut kirjanpitoa siitä kuka on ostanut mitäkin. Yleiset kulutustuotteet kuten leipä, maito, mehu, juusto, voi, vihannekset, pasta, kahvi ja tee, on sovittu yhteisiksi, kuten myös vessapaperi. Samoin tietysti jokapäiväisen elämän tarve-esineet, jotka eivät käytössä kulu, ovat yleisesti lainattavissa lakanoista cd-levyihin ja tietokoneisiin. Kommuuni kuulostaa erikoisemmalta käsitteeltä kuin todellisuutemme, ehkä käytämme sitä väärin, mutta pidämme sanasta.

Olen ajatellut, että mahdollisena korkeakouluopiskelijana tulen asumaan yksiössä, mutta nyt tuo oletus on alkanut mietityttää. Miksi ihmeessä muuttaisin pieneen kerrostalokoloon, jos voisin elää kannustavassa yhteisössä, jossa on mahdollisuus sekä kohdata ihmisiä, että vetäytyä omaan rauhaan. Ihmisen ei useinkaan ole hyvä olla yksin. Aika näyttäköön.

"Läheisyyden etsintä, ei sen vuoksi että se välttämättä johtaisi onneen, vaan siksi että se on välttämätöntä. " -Tshehov

Kun ystävä lähtee Kaliforniaan

2007-08-19T02:59:00.000+03:00

on tilaisuus järjestää kunnolliset läksiäiset. En tiedä tekeekö juhliminen lähtöä helpommaksi vai vaikeammaksi. Todellisen ikävän määrään se tuskin juuri vaikuttaa. Lähtipä sitten hiljaa hiipien tai metelillä, onnetoivotukset mukanaan, on ikävä joka tapauksessa sellainen kuin on. Välillä sitä ei huomaakaan, välillä yksinäisyyden tunne hukuttaa alleen kaiken muun. Omat läksiäiseni kaksi vuotta sitten olivat mittakaavaltaan pienemmät, mutta aivan yhtä tärkeät. Kaulassani roikkuva hattivatti on silloin saatu ja pysynyt toisen tärkeän amuletin kanssa kaulassa siitä lähtien.

Juhlat olivat kaikinpuolin onnistuneet. Matkalle lähtijän ei tarvinnut huolehtia mistään, vaikka yllätyksellisyys hiukan vesittyikin, kun sana juhlista oli tietysti kiertänyt. Sain siis vieraudestani huolimatta emännöidä, sekoitella boolia maljaan, joka tyhjeni uskomatonta vauhtia ja vaihtaa soimaan musiikkia, josta muut eivät pitäneet. Oli hienoa nähdä vanhoja kavereita pitkästä aikaa. Pitää kuistilla huolta huonovointisesta tuttavasta ja puhua ranskaa liioitellun tunteikkaasti. Könytä sohvalla epämääräisessä kasassa - illan annos lämpöä ja läheisyyttä hiukan väkivaltaisissa merkeissä. Yhdeltä pojalta katkesi vyö ja sain antaa piiskaa, toiselta hukkuivat silmälasit, kolmannelta toinen kenkä. Rastoissa on ainakin se hyvä puoli, että ne keräävät positiivisia kommentteja, yksikin poika ihastui hiuksiini vallan kovasti. Minä huomasin vain, että vuosien takaisessa ihastuksessa on yhä jotakin mieltä kiinnittävää. Ihminen, josta ei ota selvää. Fiilistelyä, tanssimista yksin Marleyn tahtiin, halauksia, ruokahuoltoa.

Kävely kotiin pimeässä, tähtikirkkaassa yössä. Palelua pelkässä hameessa ja villatakissa. Yksinäisyys niin todellista kuin se vain laskuhumalaisessa mielessä voi olla. Kaipaus siitä, että olisi silitettävä pää, syli johon painautua. Kotona villasukat ja mukillinen kuumaa teetä, onneksi uni ei kartellut pitkään.

Aamulla öinen yksinäisyyden tunne saa hymähtämään. Vuorossa siivousta ja valokuvauksta, teetä ja viimeisiä halauksia. Eivät kyyneleet tule silmiin vain siksi, että ystävää ei näe lähes vuoteen. Se on symboli monille asioille, pinnan alla on enemmän. Itken Viivin ja rakkaansa ikävän vuoksi, Amerikan ihmeellisyyden mutta väistämättömän yksinäisyyden vuoksi. Itken tämän elämänvaiheen loppumisen vuoksi, sen suuren mullistuksen, joka tulee erottamaan meitä toisistamme. Se alkoi salakavalasti. Pakenemiseni Ouluun ei vielä tuntunut radikaalilta, olinhan lähellä. Nyt kun kaksi meistä on lähtenyt omalle tielleen, on kaikki todentunut. Kun hän palaa, muut lähtevät, ja minä olen missä lienen. Itken myös omaa yksinäisyyttäni, en haluaisi lähteä takaisin Ouluun vaan jäädä kotiin ystävien luokse ja pitää heidät siinä aina. Vaikka tiedän, ettei elämä toimi niin. Hetken aikaa aion perua haaveeni, kadun aikomusta viettää vuosi Ranskassa, niin kaukana tärkeistä ihmisistä. Alan toivoa tulevani opiskelemaan samassa kaupungissa edes jonkun heistä kanssa, toivoa ettei kaikki katoaisi noin vain. SMG laulaa levysoittimessa ympärillä samat naamat, ne naamat joista mä tykkään.

"En enda sak är viktig och det är hjärtats lust
och att få vara samman med varandra.

Skynda dig älskade, skynda att älska,
dagarna mörkna minut för minut,
tänd våra ljus, det är nära till natten,
snart är den blommande sommarn slut"

2007-08-16T22:54:00.001+03:00

Käveleminen on kapinallinen tapa liikkua. Se sotii kaikkea tehokkuusajattelua, kiirettä, suorittamista ja päämärätietoisuutta vastaan. Tulee pysähdeltyä helpommin, tehtyä asioita hetken mielijohteesta. Kotimatka koulusta oli taas melko aikaavievä. Ystävä istui torinreunalla kovin haikean runollisen näköisenä, istahdin viereen juttelemaan rannan lämpimään tuuleen. Siitä päädyin kirjastoon, runohyllylle vanhan paperin tuoksuun. Olisi tehnyt mieli rakentaa pesä kirjojen keskellä ja jäädä siihen, lakata olemasta muuta. Englantia epäselvällä aksentilla puhuva tummapiirteinen nuorimies kyseli turkkilaisten kirjojen paikkaa ja kysyi sen jälkeen ehtisinkö jäädä hänen kanssaan juttelemaan, mentäisiin vaikka heille. Sanoin, ettei se oikein käy, pitäisi mennä kotiin, ja katselin hyllyä itsepintaisesti. Keskustaa halkoessani päädyin vielä Juuttiputiikkin (maailmankauppa eli reilunkaupan putiikki), hankkiakseni jotakin pientä ystävälleni läksiäismuistoksi. Kunhan saan hiukan enemmän käteisvarallisuutta, täytyy mennä uudestaan, sillä uusi kämppä kaipaa sieltä yhtä sun toista sisustustavaraa. Kävely on vallankumouksellista, kävely on hektisyyden ja stressin vastustusta. Kävellä voi kuka vaan ilman investointeja polttoaineisiin, kulkuneuvoihin tai varusteisiin. Tarvitaan vain aikaa.

Viimeöinen uni piirtyi mieleen osin ihmeellisen pikkutarkasti. Olin saanut hoitaakseni kokonaisen kissalauman asuntooni, lähes kymmenkunta kattia. Pidin heistä väliaikaisesti huolta jonkin eläinhoitolan tms. pyynnöstä. Sain käskyn, että minun pitäisi viedä kaksi kissoista näytille, kertoakseni paikan johtalle, että nämä kaksi olivat kanssani läheisimpiä. Kävelin taloa kohti kummallakin käsivarrellani kissa, joka nuoli intohimoisesti korvaani. Tunnelma oli jännittynyt. Pihalla tapasin Yrjänän, jolle kerroin viestini, jotta hän kertoisi ja esittelisi minut johtajalle. Sitten yhtäkkiä halasin Y:tä ja hän kysyi "Mitä tämä nyt oikein on?" "En minä tiedä, en tiiä... " "Älähän nyt, oletko sinä itkenyt sitä?" Yrjänä rauhoitteli. "Kaikki on vielä paremmin. Ajan myötä, pitää vain antaa ajan kulua. " Olin pelokas ja haikea, mutta kävellessämme johtajan luokse pinnistin kasvoilleni hymyn. Otin vastaan kiitokset, olinhan hoitanut katteja hyvin. Johtaja oli arvovaltainen, isokokoinen mies, hiukan alentuvan kohtelias. Miellyttävä käytökseltään, mutta intuitio väitti hänessä olevan jotakin sisältä mätää. Pihamaalla seisoi myös nuori mies, ilmeisesti johtajan "oikea käsi", ruskettunut, lyhyehkö ja yleisen ihanteen mukaan hyvävartaloinen, jonka naamalla oli hiukan ylimielinen hymy. Hänellä oli lanteillaan talutusvyössä seitsemän riuhtovaa, suurta sekarotuista koiraa. Sain luottamustehtävän viedä koirat sisälle, kuin minua nyt arvostettaisiin hyvänä eläintenhoitajana. Sain koirien hihnat käsiini, ne tuntuivat kiskovan minut mukanaan. Purin hammasta yhteen ja koetin säilyttää tasapainon, miehet tuntuivat nauravan minulle, pitävän avuttomana, hankalaan tilanteeseen saatettuna, joten päätin selvitä siitä.

Kun sain koirat ulkoportaikkoon, näin heidän muuttuvan ihmisiksi. Kuin koiruus olisikin pelkkä loihdittu hämäys, hahmot olivat oikeasti ihmisiä. He kulkivat nelinkontin riuhtoen ympäriinsä hullun ilme kasvoillaan kuolaten, enkä edes hämmästynyt, kiskoin vain heitä hihnoissaan ja koetin ohjata sisälle. Järkyttäväähän se oli, mutta odotettavissa. Hengästyneenä kävelin talossa pitkin käytäviä, jotka johtivan minut saliin. Sain viisi seitsemästä koirasta tuotua sisään, kaksi karkasivat jo edeltä. Johtaja nyökkäsi hyväksyvästi, ja sanoi, että voin nyt lähteä. Kuljin takaisin käytävää pitkin, tunnelma oli painostava. Näin erään ihmisen kulkevan ja välttelevän kissojen katsetta. Kun katsoin kissan silmiin, ne hohtivat pelottavan keltaisina ja tuijottivat. Typertyneenä ymmärsin, etteivät kissatkaan olleet pelkkiä kissoja. Pääsin ulos, kuljin pihan poikki kunnes silmiini sattui tiedote, jossa kerrottiin, ettei portista enää pääse ilman eri lupaa. Jannen, erikoisasemassa olevan nuorenmiehen, sopi poistua kello 18-21. Alueen viikottainen tiedote ilmestyy perjantaisin, ja sen voi hakea johtajan luota kello 13-18. Alueelta poistuminen on ehdottomasti kielletty. Olemme täällä Arkangelissa (laitoksen nimi) vain teidän parhaaksenne, ja liuta nimiä alla. Ymmärsin, etten pääsisi enää kotiin. Etten tiennyt, mikä minua odottaa, kuinka kauan olisin täällä vankina, koekappaleena. Kaikki tämä soljui tietoisuuteeni pehmeästi, alistuin kuin olisin tiennyt sen koko ajan.

Luovia tulkintoja vastaanotetaan.

2007-08-15T17:51:00.000+03:00

Matka koulusta kotiin, 4,5 kilometriä, vei kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia.

45 minuuttia juttelin koulun loputtua ystävien kanssa antiikinajan musiikista, ylioppilaskirjoituksista, siitä, mitä lukion jälkeen, muutosta ja fysiikasta. Valuin koulun käytävälle, kotimatka tuntui liian raskaalta ajatukselta. Kävelin keskustan läpi kuunnellen Arcanaa (runoja), helteinen päivä hiosti selkää. Päätin kulkea hautausmaan poikki johdatuksena kuolematutkielmaan. Etsin sukulaisen haustaa, en ollut edes varma kenen, mutta sijainnin muistelin oikein. Kolmannesta katselemastani korttelista löytyivät äidin äidin äidin vanhemmat. Esivanhemmat ovat yllättävän tyylitajuisia kiviensä suhteen, minusta tuokin oli kaunis, vaikka tyylikkäin onkin isän isän vanhempien kivi, jota koristavat vain omakätiset nimikirjoitukset päiväyksineen. Harhasin läpi kirkkomaan, jota en vielä tässä kaupungissa tunne ja jatkoin valtatien viertä kotia kohti. Kuuma - lehdessä luki että kesän ilmankosteus Oulussa on sama kuin Singaporessa. Tropiikki tunkee yhä pidemmälle pohjoista leveyttä. Tiedettiinhän tämä, ilmastonmuutos, jo kauan aikaa sitten.

Tuntuu että kaikki valuu ohi, ei saa oteta mistään. Tiedättehän, kuten P. Mustapää kirjoittaa, yhtäkaikki, elämä on roskaa. Merkitykset liudentuvat, kunnes niitä ei enää näe. Olemassaolo ei tunnu edes kysymykseltä enää ja muutama päivä sitten saavutettu varmuus, on vain haalea kuva muistinlaitamilla. Nukkua voisi, nukkua vain. Kiinnostuksen kohteet tuntuvat väkisin kokoon kyhätyiltä, kuin elämä koostuisi silppurin syömistä paperinpaloista, joista koitan liimata ehjää arkkia.

2007-08-15T00:36:00.000+03:00

Kommuunissamme on mukavia vieraita, kämppiksen ystäviä. Luovutan mieluusti huoneeni käyttöön tuollaisille ihmisille, jotka juttelevat ja ovat läsnä. Laittavat kovin hyvää vuohenjuustosalaattia, elävät kommuunihengessä. Ovat kiinnostuneita kirjahyllystäni, eräs sanoi muistuttavan aika paljon omaansa, lainasi luettavaa. Kirjahyllyistä itsekin luen ihmisiä, siksi olin kiinnostuksesta otettu. Kun tulin illalla kotiin, oli 10 litran kattilassa valmistettu maukasta kasvissosekeittoa. Siistejäkin miehiä ovat, verrattuna meihin vakituisiin asukkaisiin.

Sängyssäni nukkunut oli myös yöllä unta odotellessaan kovasti huvittunut, huomatessaan yöpöydällä, tai oikeastaan pienessä kirjahyllykössä joka sen virkaa toimittaa, neljä Saarikosken runokirjaa ja vodkapullon. Asioilla ei ole yhteyttä.

Matikantunnilla tuntui kuin ei olisi mihinkään koulusta koskaan lähtenytkään. Motivaatio yhtä suuri kuin aina ennenkin, laskut yhtä selkeitä tai sekavia. Torkututtaa, kello ei kulje eteenpäin ja kirjoitan vihkoon sulat sateessa, sinä, sokerista tehty. Mutta musiikintunnilla on hauskaa. Kerron ihan mieluusti harkitsemattomia, ajatuksenvirtamaisia vastauksia, jos se tekee koko ryhmästä iloisemman. Kurssi vaikuttaa hyvältä, monia musikaalisia, rentoja ihmisiä.

Aina tämä sanomaton kaipaus johonkin, kaipaus jonkin. Sydän kiltti, älä lyö noin kovaa.

2007-08-13T23:18:00.001+03:00

Tuntu taas että aika menee arvellessa, päivät päätä käännellessä. Koulun alku saa aikaan jonkin kummallisen tarpeen suorittaa, joka muuntuu yleiseksi stressaantuneisuudeksi kun sitä ei pysty täyttämään. Koetan hengähtää syvään, rauhoittua. Viime yö oli katkonainen, uneton. Hartiaseutu jäykistyy ja päätä alkaa särkeä heti alkuunsa.

ETn tunti on hyvänä apuna koettaessani kääntää ajatuksiani kohti maailmaa. Tosin edelleen opettajan aihe- ja sanavalinnat saavat toisinaan miettimään, onko olemassa muu kollektiivinen tietoisuus vai välittyvätkö ajatukset internettiä pitkin. Yhtäkkiä juuri nyt se puhuu siitä, kuinka elämä on lyht ja kaikki me kuolemme pian. Pitäisi väsätä tutkielma, kiinnostuin alustavasti kuolemankulttuurista, eli kuolemaan suhtautumisesta ja kuolemaan liittyvistä käsityksistä eri katsomusperinteissä. Tosin en tiedä onko hyväksi ajatella niin paljon kuolemaa. Luultavasti on; olen sen luontoinen ihminen, että se saa minut vain muistamaan elämän arvon, ei tuntemaan elämää turhaksi. Se voi olla hyvä myös stressaantuneisuuden suhteen, sillä kun ymmärtää, mikä elämässä todella merkitsee, ei enää huolestu turhaan pikkuasioista.

Olen kuitenkin saanut laitettua ruokaa kolmelle suulle, ilmoittauduttua joogaan ja hoidettua paikallisprotuasioita. Ehkei enempää, mahdottomia tarvitsekaan. Jos aikaa on paljon, ehdin myöhemminkin. Jos aikaa on vähän, eivät tekemättä jääneet asiat ole silloin olennaisia.

"Puustani putoaa viimeinen lehti
yö vie haaveilijana.
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii
kaikki me kuolemme pian."

Älä anna minun kuolla vielä tänä yönä. On vielä niin monta sanaa sanomatta, monta hymyä hymyilemättä, halausta halaamatta. En minä mitään saavutuksilla, en suorituksilla. En tarvitse mainetta tai kunniaa, en rahaa. Tahtoisin vain olla hetken aikaa, ihmetellä ja ymmärtää paremmin. Lievittää toistemme kärsimystä.

2007-08-12T12:53:00.000+03:00

Ei tämä Paska kaupunni lähiympäristöineen oikeastaan niin paska olekaan. Tänäkin viikonloppuna on ollut jos jonkinlaista festivaalia mistä valita. Punkimmille mainio yksityisfestari Pottupeltorock, rock ja dancetrance puolen hoiti Ii-tunes festivaali, ja kristillistä ilosanomaa kaipaaville 5 päiväinen Totuus -tapahtuma. Tapahtuman nimivalinta on mielenkiintoinen, vaikka toki on hienoa että erilaisista opillisista yksityiskohdista huolimatta eri seurakunnat ovat päässeet sopuun yhdestä totuudestaan, joka on kai sitten Jumalan rakkaus ja Jeesus. En onneksi, tai kukaties epäonnekseni - ehkä valaistuminen oli nyt siitä kiinni, tullut evankelioiduksi, vaikka kaupungilla kuljinkin. Ainoa, mikä tapahtumassa häiritsi, oli bussipysäkkien mainoskaistat vallannut uhkaavan näköinen Jeesus naulanreikäisine käsineen, jotka eivät ollenkaan tuntuneet kutsuvilta. Käsitetäänkö Jeesus todellakin niin ruumiilliseksi, että hänellä kuolleista nousemisen jälkeen hahmossaan näkyisi ristiinnaulitsemisen reiät käsissään? Eihän hän muuten kuitenkaan näytä yhtään ruhjoutuneelta, olen aina ajatellut että kuoleman jälkeen hän olisi henki, joka voi toki ilmestyä sellaisessa ruumiillisessa hahmossa kuin haluaa. Paljon kutsuvampi nasaretilainen oli ryhmänohjaajani, uskonnonopettajan innoissaan esittelemä muovinen Jeesus -figuuri, lahja viime vuoden abeilta. Kaiken huippu oli kaavun helmasta, nuken pohjasta löytyvät pyörät, joiden avulla Jesse voi liikkua sulavasti, tosin tuskin vettenpäällä kuitenkaan. Lähempää tarkastellen figuurilla oli partaansa naurava ilme, kuin hän tietäisi enemmän kuin muut, jonka nähtyäni hihkaisin, että näyttää ihan Martikaisen Jarkolta.

Yhdennäköisyys huomattava, vai kuinka?

Unta riitti pitkälle iltapäivään, mikä oli hyvä, sillä yöstä saattaisi tulla pitkä. Jumalat juhlivat öisin vaikuttaen alitajuntaani, näin unta että olin tappanut ihmisen. Kauniin vaaleaverikön pojan, valvetodellisuudelle tuntemattoman, jonka kanssa seurustelin. Se kävi itsellenikin yllättäen, melkein vahingossa. Tökkäsin sormeni hellästi läpi hänen kurkustaan ja kuristin. En uskonout hänen kuolevan siihen, niin vain kävi. Lähdin pois. Olin järkyttynyt teostani, en hänen kuolemastaan, mutta tajunnan ulkopuolisille se näyttää samalta. Kaikki ymmärsivät järkytykseni suruksi, kuinka normaalia se olisi ollutkin.

ja monina aamuina herätessään, muisti juuri nähneensä raa'an väkivaltaisia unia

Tätä seurasi uni, jossa istuin ravintolapöydässä kolmen muun henkilön kanssa. Kaksi poikaa, tyttö ja minä. Tyttö oli rasittava, pinnallinen ja puhelias, halusimme hänestä eroon, sillä meillä oli jokin kolminkeskinen tärkeä salaisuus emmekä voineet puhua tytön ollessa läsnä. Toinen pojista oli johtajan roolissa, ja meidän välillämme oli sähköä, jota ei myöskään voinut tytölle paljastaa, sillä hän piti johtavaista poikaa jotenkin omanaan. Toinen poika oli älykömpi ja tieteellisempi, ja suhteeni häneen läheisen toverillinen. Olimme ravintolassa ja teeskentelimme lähtöä, jotta saimme tytön, jolla oli kiire, häipymään ystävänsä kanssa. Sitten istuimme suunnittelemaan. Johtavainen poika kutsui meidät isänsä luo päivälliselle, ja puhuimme pukeutumisesta ja muusta, hänen isänsä päivälliset eivät olleet mitä tahansa sukulounaita vaan tärkeitä edustustilaisuuksia. Valveminäni ei koskaan saanut selville, mikä yhteinen tehtävämme, salaisuutemme oli, vaikka unen hahmolle se oli selvää.

Iltapäivällä lähden kävelemään linja-autoasemalle tietämättä mikä odottaa. Repussa huppari, vettä, kofeiinia, tupakkaa, suolakeksejä ja suklaapatukoita, joilla selviäisi yhden yön, kävi miten kävi. Aurinko paistaa, muttei enää tukahduttavan helteisesti, tuulessa on loppukesän tuoksu.

Ii muistuttaa kovin paljon Suomussalmea. Nousen bussista kirkonkylän keskustassa, kaunis pieni taajama K-marketteineen ja pitserioineen. Kävelen hiljaista kylänraittia kohti Alarantaa, festarialuetta. On hiljaista, ympärillä tuoksuu kuiva mäntykangas ja silloin tällöin silmiin kimaltaa joen kirkas sini. Paahteista ja seesteistä. Ohi hurahtaa muutama auto, kukaan ei kulje jalan. Jos tipahtaisin maantienreunaan Iihin, ja minun pitäisi arvata missä olen, veikkaisin varmaankin kotikuntaa. Maasto on tasaisempaa ja talot uudempia - Oulun ympäryskunnat saavat osansa kasvukeskuksen muuttovoitosta, Kainuussa sellaisesta ei ole toivoa - mutta tunnelma on samanlainen.

Festarialue on pieni, kuten odottaa saattaa. Ihmisiä tuntuu kiinnostavan enemmän päihteet kuin tuntemattomat bändit, vaikka nämä soittavatkin hyvin. Tapaan tuttavan, jonka seurueen imussa siirryn kakkoslavalle latoon katsomaan Yöllisiä rytmejä. Oululainen ikäisistäni koostuva hiphop-porukka yllättää, saa hyvälle tuulelle. Ihailen sujuvaa riimittelyä, bändi toimii vaikken tuon genren musiikista mitään ymmärräkään. Ihmisiä on piristävää nähdä muuallakin kuin koulussa: poika, joka ennen oli ääni erään matikankurssin takapulpetissa, muttuu hyväntuulisen oloiseksi kitaristiksi. Toivottavasti näistä vielä kuullaan.

Odotan astuvani ladosta ilta-aurinkoon, mutta taivas onkin ihan pilvessä. Harmittava takaisku, huomaan istuskelevani penkillä palellen. Muitakin yksineläjiä on liikkeellä, eräs poika on kamalan tutun näköinen, mutten tiedä mistä. Arvoitukseksi jää, en saa mennyksi juttelemaan. Käyn hakemassa kahvia ja lämmittelen käsiä kojun makkaranpaistogrillin äärellä. Helteiden jälkeen on normaalia kesän viileyttä vaikea muistaa.

Tapaan toisenkin mukavan tuttavan, joka lupaa paluukyydin Ouluun. Ihmisten ystävällisyyteen ja onneensa kannattaa siis luottaa. En olisikaan kovin mieluusti liftannut tien varressa keskellä yötä tai viettänyt aamuyön tunteja Shellin pöydässä torkkuen, vaikka siihenkin varauduin. Tarpeeksi seikkailua tässäkin, pienessä kutkuttavassa epävarmuudessa ja seikkailun mahdollisuudessa.

Turhaksi ei tämä tutkimusmatka Iihin jää, Martikaisen keikan lämmin henki karkottaa illan kylmyyden. Jarkko saa ihmiset kuuntelemaan vahvalla äänellä ja vilpittömällä olemuksella. Kainuu opettaa tuo minusta aivan selkeästi esiin sen rakkaussuhteen, mikä tuohon korpimaahan kaikesta huolimatta on, vaikka Jarkko epäilikin sen olevan liian hyvin piilotettua. Myrsky on livenä edelleenkin kovin vahva kappale, vaikka nyt se ottaa sydämmestä toisella tapaa kuin talvella. Lopulta pisarat silmäkulmiin saa Kaikki me kuolemme pian, yhdistettynä vilpittömän hyvää toivoviin hyvästelyspiikkeihin. Keikka saa muistamaan, miten tärkeää on rakastaa, niin naivilta kuin se kuulostaakin. Voiko enempää miltään keikalta saadakaan?

"Siis missä on rakas tai ystävä parhain,
siellä sun paikkasi tänään jo on.
Kaikki me lähdemme liian varhain
kuolemankankeuden karkelohon."

Omaa kuolevaisuuttaan ei ole helppo hyväksyä, vaikka sen tietääkin vallan hyvin. Tietää, muttei ymmärrä; luulee, että aikaa on loputtomiin. Ymmärsin, että olennaista on rakastaa, vaikkei yhtä ylitse muiden tällä haavaa olekaan. Olennaista on mennä ihmisten luokse, tutustua, avata maailmoja, pitää toisista huolta. Jos jollain tapaa tärkeiltä tuntuvat ihmiset ovat kaukana, on minun matkattava - ehkä syötävä kuukausi papuja ja perunoita, mutta hyviä sellaisia.

Sillä vaikka katkeroitunut mieli väittäisi minua kylmäksi sieluksi, en suostu olemaan sellainen. Täydellisyyttä en voi tavoittaa, mutta edes pieniä lämpimiä tekoja. Yrittää ainakin voi. Sitä on kai monessa suhteessa ärsyttävä ihminen, jos uskaltaa olla rehellinen. Uskaltaa myöntää, että tarvitsee paljon tilaa toteuttaa omia projektejaan, ettei voi olla kenenkään kaikkeus. Silti voi pitää ihmisistä, toivoa heille hyvää, pyrkiä olemaan hyvä toimissaan.

Tekstistä tulee ääneenpohdiskelua.

Martikaisen jälkeen lavalle pääsee vielä Morley, joka on varsin miellyttävää kuunneltavaa. Keikka on lähinnä ajatuksiin uppoutumista ja yleistä tunnelmointia, tähtikirkas taivas ja vierellä kaunis, hymyilevä ihminen. Morley saa hyväntuuliseksi, banjon soitto on aina yhtä makeeta ja reggae biisi saa sisäänsä Marleyn No woman no cryn. Ilmassa kesästä luopumista. Tällainen oli kesän festarianti, festaritupakatkin loppuvat sopivasti. On pimeää, auto kiitää läpi keltaisten katuvalojen värittämän maiseman, kotiinpäin.

Kulttuurielämän puute ei siis ole syy, jonka vuoksi tulevaisuudessa lähden tästä kaupungista. Pian on Muusajuhlat, jonka ohjelmassa on vaikka mitä kiinnostavaa ja sopivan pientä, kuten muusavartteja lempikahvilassa. Studiolla menee tällä viikolla Edith Piaf -leffa, jota ehkä menen katsomaan vielä uudestaan. Jopa kaupunginteatteri tarjoaa kiinnostavaa ohjelmaa, fantasia-kauhuromantiikka oopperan Hoffmanin kertomukset, esityskielenään ranska! Oikeastaan pidän Oulusta, täällä on ihmisissä vielä kotoista pohjoisuutta ja rehellisyyttä. Keskitalven pureva pakkastuuli kylmettää kuoren vaan ei sydäntä. Opiskelupaikan etsintä luultavasti vain ajaa pois jo piakkoin. Kuitenkin täällä kadut on vain pelkkiä katuja, lähdöstä ei tule vaikeaa.

Toissayönä ymmärsin tuijottaneeni pitkään vain omaa napaani. Nyt koetan hivuttaa katsettani vähitellen kohti maaailmaa, sillä ei minussa mitään niin erikoista ole, ei edes rikkinäistä.

Elämä on melkolailla mallillaan.

Kaupungista, kirjoista, kaipauksesta

2007-08-09T20:31:00.000+03:00

Kaupunki pitkästä aikaa tuntuu hyvältä. En ole hiljainen ja rikkinäinen runotyttö, vaan nainen joka elää vapaaherran elämää. Kävelen rautatieasemalle ystävääni vastaan, viinipullo kilahtelee laukussa ja vastaan pyöräilevä surusilmäinen poika hämmentyy katseestani. Hetkeksi unohdan kaiken sellaisen, minkä tiedän löytyvän edestäni, arjen likapyykin.

Kaksi kannullista kylmää sangriaa ja uintia Oulujoessa. Beastie Boys hc-coverbändin ensimmäiset treenit: hikeä, sahausta ja rakkoja sormiin. Soittokunto on rapistunut tauon aikana. Illan viettoa kaupungilla, baari johon aioimme näytti turhan täydeltä, unelmadrinkkien pariin Kulmaan siis. Kävelymatka kotiin keltaisten katulamppujen valossa.

Tulen elämään loppukuun makaroonilla ja pavuilla, tai sitten suoraan luonnonantimilla, perunoilla ja herkkutateilla. Kirjakaupassa myytiin englanninkielisiä klassikkodekkareita hävettävän halvalla, kotiin pääsivät Emily Brontën Wuthering Heights sekä Laurence Sternen Tristram Shandy. Valikoiminen oli vaikeaa, sillä en tietenkään voinut ostaa kuin alkukieleltään englantilaisia kirjoja, joiden pitäisi myös olla jokseenkin kiinnostavia. Löysin myös ihanan mekon valkoista puuvillaa, joka muistuttaa minua isoäidistäni ja Minun afrikastani ja Eeva-Liisasta, toisen juhlavamman hameen, ja ihanimman takin viileään syksyyn ja kevääseen: metsänvihreä puolipitkä, taskuja ja nappeja ja huppu, jonka tekee kaikesta jotenkin haltiamaista. Kaikista alennuksista huolimatta tunnen huonoa omatuntoa, jonka koetan vaientaa sanomalla, että kyllä ihminen joskus saa ostaa uusia vaatteita, yleensä kun vihaan vaateostoksia yli kaiken. Hankin decoupage-lakkaa tulevia askarteluja varten, muutto ja syksy saavat minut villiintymään kaiken käsillä tekemisen suhteen. Ehkä saan jopa villatakkini vihdoin neulottua loppuun. Uuteen asuntoon oli hylätty matala pöytä, joka saanee uuden ilmeen ja toimipaikan yöpöytänäni. Askarteluliikkeessä oli myös upeita kiiltokuvia, en edes tiennyt että niitä vielä tehdään, enkä voinut vastustaa sulokkaita kukkaiskeijuja. Virkistykseksi rommirusinajäätelöä ja rommikahvia, kaikki on kuin pitääkin ja kaupungissa kesä.

Koetin saada seuraa Martikaisen keikalle, mielellään autollista sellaista, sillä 40 kilometriä täältä periferiaan on liian pitkä matka käveltäväksi. Kavereilla on muita menoja, mietin jo lähteäkö ollenkaan, ja hätkähdin tuota ajatusta. 14-vuotiaana olisin lähtenyt ehdottomasti seikkailemaan keikkapaikalle onneni nojassa. Mitä minulle on tapahtunut, miksi nyt meinaan jättää koko asian sikseen ongelmallisten kulkuyhteyksien vuoksi? Missä on kaikki seikkailuhenki, innostus, elämännälkäisyys? En ole vielä niin vanha ja mukavuudenhaluinen etten viitsisi ja uskaltaisi - en suostu olemaan. Niinpä kävin ostamassa lipun ja lähden lauantaina kohti tuntematonta. Kyse ei ole enää pelkästään hyvästä keikasta vaan myös siitä, että tahdon näyttää itselleni kykeneväni vielä toteuttamaan päähänpistojani, olevani elävä.

Koiranhoidon lomassa viimeisen viikon aikana luin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Olin kuullut kehuja kirjasta monesta suusta, ihmisiltä, joiden lukumakua yleensä arvostan. Äiti taas sanoi, että kirja toi mieleen Potterin ja Kuolleiden runoilijoiden seura -leffan, joista jälkimmäisen voin allekirjoittaa. Jollain tapaa on ikävä lukea valmiiksi kehuttuja kirjoja, joita kohtaan on odotuksi. Miettii monenlaista: mikä tässä nyt on niin hyvää, missä se hyvä kohta tulee, entä jos minä en pidäkään tästä, onko vika minussa vai kirjassa, eikä anna kirjalle omaa tilaa. Siksi luen mielelläni kirjoja, jotka eivät ole leimaantuneet mielessäni, vaan saavat pärjätä omilla ansioillaan.

Aluksi lukeminen teki kipeää ja töksähteli, kun pysähdyin vähän väliä miettimään omaa elämääni, vertaamaan sitä Hampdeniin ja kreikanopiskelijiden romantisoituun eloon. Joskus luulin, että elämä muuttuisi toisenlaiseksi. Vähitellen olen luopunut toivosta. Maailma on avara ja kaunis, mutta itse olen aina samaa ja aina tässä. En enää usko, että edes yliopisto-opiskelu muuttaisi elämääni sellaiseksi, minun täytyisi itse muuttua. Tiedättehän, elämäksi jossa on ystäviä, päivällisiä, viiniä, massiivisia puisia huonekaluja, kynttilänvaloa. Kirjan alkupuoli muistutti minua elämästä, jollaista voisi olla, teki vähän kipeää ja oli kaivattavan arvoista.

Keskivaiheissa aloin lukemisen lomassa miettiä omia jumalkokemuksiani. Ensiksi oli havahtuminen tietoisuuteen siitä, että jotakin on, toiseksi havahtuminen seksuaalisuuden mystisestä ulottuvuudesta. Riittejä, mystiikkaa, pitäisi tutkia tarkemmin. Kukapa meistä ei tahtoisi hetken aikaa tuntea jumalallista hurmosta, tuntea jumalan.

Loppukirjasta tunsin vain pakottavaa tarvetta saada tietää miten tämä päättyy, enkä enää harhautunut lukemisesta omiin pohdintoihini. Kaikkein kamalin, surullisin oli se hetki Julianin huoneessa, kun Henry ja Richard tapasivat hänet viimeisen kerran. Eräs kipeä lausunto sai kuitenkin vielä kohottamaan katseeni pois kirjansivuilta.

"Kun tapaa Julian Morrowin, tuntee tavanneensa äärettömän myötäelävän ja lämpimän ihmisen. Mutta se mitä sinä kutsut hänen 'aasialaiseksi levollisuudekseen' peittää minusta suurta kylmyyttä. Hän heijastaa aina takaisin niitä kasvoja jotka näkee edessään, luo vaikutelman lämmöstä ja syvällisyydestä vaikka itse asiaassa on hauras ja pinnallinen kuin peili." s.506

Osui ja upposi. Empaattinen ja lämmin ne sanovat minustakin, mutta se joka parhaiten tunsi analysoi loppujen lopuksi kylmäksi ja itsekkääksi. Mikä on totuus, en tiedä itsekään. Saunassakin voi paleltaa, kun on kylmä sydän. Mutta parhaani minä yritän. Silitän baarissa avautuvan humalaisen kättä, otan osaa vaikken enempää voi auttaa.

Pidin kirjasta, siinä oli tiettyä nokkeluutta, länsimaista kulttuuria kiehtovalla tavalla. Rankan aiheensa puolesta kuitenkin jäi yllättävän pintaraapaisuksi, ihmiskuvat pintapuolisiksi. Ehkä kertojaratkaisulla oli osuutta asiaan, minä-kertojan on hankala päästä syvälle muihin ihmisiin, ja tässä tapauksessa myös itseensä. Pidin kirjan tavasta nähdä ja kuvailla asioita, vaikka välillä toteava tyyli ihmetyttikin. Onko kokaiinin ja lääkkeiden käyttö tosiaan USAssa niin arkipäiväistä, arkipäiväisempää kuin smoke joints, kuten Italiassa asia ilmaistiin? Pidin Julianista ja jotenkin samaistuin Camillaan, ihailin hänen tapaansa olla. Oliko uusi valkoinen puuvillamekko sittenkin vain alitajuntainen pyrkimys Camillamaisuuteen? Kirja oli ahmituttava, mutta jotakin vielä jäi puuttumaan. Ehkä tuomio johtuu ennakko-odotuksista, ehkä siitä, että Rikos ja rangaistus on myös kirjoitettu, ehkä kulttuurisella tietämyksellä kikkailusta, kuin sillä voisi häivyttää sisimmän onttouden. Oliko koko kirja hiukan kuin Julian?

Aiemmin, lähinnä matkalla Mäntyharjulta, luin myös José Saramagon Kertomus sokeudesta. Myös minulle tuo kertomus toi mieleen Camus'n Ruton, samankaltainen yhtäkkinen epidemia ja ihmisen hyvän ja pahan pohtimista. Lukiessa kuvaukset ruuasta tappelevista sokeista, ja siitä kuinka heidät jätetään heitteille ilman ruokaa, tuntui raa'alta ja kuvitelmalta. Nyt kuitenkin voi lehdestä lukea, kuinka intialaiset tulvauhrit näkevät nälkää eikä luvattuja helikoptereita ole näkynyt kolmeen päivään. Ihmisiä on kuollut taistellessaan ruuasta. Eivätkä sanomalehdet kirjoita kuvitelmia, kertomuksia; tämä raadollisuus on todellisuutta.

"Totta oli sekin että jos me ennen jokaista tekoamme rupeaisimme ennakoimaan kaikkia seurauksia ja niitä vakavissamme pohtimaan, ensin kaikkia välittömiä, sitten todennäköisiä, sitten mahdollisia ja sitten vielä kuviteltavissa olevia seurauksia, silloin me emme pääsisi ikinä eteenpäin siitä mihin ensimmäinen ajatus olisi meidät pysäyttänyt. Meidän sanojemme ja tekojemme hyvät ja huonot vaikutukset jakautuvat luultavimmin melko tasaisesti ja yhtälläisesti jokaista tulevaisuuden päivää kohti, mukaan lukien myös ne loputtomat ajat, jolloin emme itse enää ole niitä näkemässä, onnittelemassa itseämme tai pyytämässä anteeksi syyllisyyttämme, ja sivumennen sanoen jotkut jopa väittävät että juuri se on sitä paljon puhuttua kuolemattomuutta."

Tämä pohdinta syyllisyydestä on lähellä sitä mitä hain, kun sanoin että virheitä täytyy tehdä. Tarkoitin enemmänkin, että ihminen tekee tekoja, jotka kussakin tilanteessa näkee parhaaksi, eikä niiden katuminen myöhemmin enää mitään pelasta. Ehkä virheistä voi oppia, mutta toisaalta jokainen tuleva tilanne on taas omanlaisensa, eikä siihen välttämättä päde vanhat opit. Teoistamme aiheutuu niin hyvää kuin pahaakin, enkä siksi kadu tekoja, jotka yksittäisinä tuntuvat virheiltä, mutta muodostavat kuitenkin saumattoman kokonaisuuden, vaikuttavat muihin tekoihin niin lähtemättömästi, että ilman en olisi tässä nyt. Saramagon kirjoitustyyli on pistettä odottavalle lukijalle aluksi hiukan hengästyttävä, mutta siihen tottuu, ja se näyttää myös tarttuvan nopeasti, niin että minunkin tekstini on yhtä pilkkua ja sivulausetta.

Huomenna on taas aika. Ajatus opiskelemaan palaamisesta tuntuu pitkän kesän jälkeen ihan hyvältä. Paluu meluisaan ruokalaan, proteiinivajauksesta kärsivän ravinnon ääreen, höpöttämään ihmisten kanssa, painamaan kahviautomaatilla väärää nappia, ravaamaan portaita, hyräilemään käytävillä, venymään tunneilla, kirjoittamaan ylös opettajan satunnaisia sutkautuksia, lukemaan Hesarin kulttuurisivua aulan lattialle, hymyilemään tuntemattomalle. Ensimmäinen jakso on kevyt, mutta sisältää ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisen, joista en onneksi osaa huolestua. Kurssit ovat mukavia, ETn tunnit tulevat tarpeeseen mielenvireyteni kannalta muutoin kielipainotteisessa vuodessani.

Tiesin, se oli vain unta. Ihmiset, joita kaipaan, ovat kaukana, tuskin olemassa muuta kuin viimeöisessä unessa, jossa istumme pöydän ääressä pelaamassa ja juomassa (k-18 miitti?), syli on lähellä, mutta jo liian kaukana kun herään. Miitistä on pari viikkoa, silti muistot siitä ovat kuin jotakin kaukaista unta. Oletteko te olemassa?

2007-08-06T15:12:00.000+03:00

CMX on seonnut. Lehdistötiedotteen lukemisen jälkeen tuntuu, kuin sisäelimet kääntyisivät ympäri. Tätä on odotettu, tästä on puhuttu, annettu salamyhkäistä disinformaatiota. Kädet täristen täytän ennakkotilauskaavaketta välittämättä loppusummasta. Eihän tuollaista voi tehdä - ehei, CMX voi.

Ihme kyllä, jopa ilmoittautuminen Martikaisen Jarkon sanoituskurssille, jonka Huutomerkki järjestää Muusajuhlien aikaan, tahtoo jäädä varjoon. Siitä olen innoissani toisella tavalla. Martikaisen tekstit ovat hienoja kierossa suoruudessaan, joten varmasti häneltä voi oppia kaikenlaista, ainakin saada inspiraatiota omaan tekemiseen. En lähde sinne ihailijana vaan kirjoittajana, joka muuttaa suhtautumista terveenluonteiseksi.

Juon kahvia, luen ahmien ja mietiskellen Jumalat juhlivat öisin, rakastan koiralapsia, hellin heitä kun kukaan ei näe. En haluaisi palata tästä elämänpiiristä takaisin kaupunkiin, vaikka toisaalta oma olemisen vapaus houkuttaakin.

2007-08-04T22:15:00.000+03:00

Pennut opettelivat kolmiviikkoissyntymäpäivänsä kunniaksi syömään velliä. Tassuille ja turkille meni melkein yhtä paljon kuin suuhun. Sen jälkeen leikimme yhdessä Limaa ja keijua, he esittivät liman osaa. Lisäksi leikimme Avataan rastat -leikkiä, pää pentulaatikossa ja hiukset kynsien ja olemattomien hampaiden käsittelyssä. Eräs heistä myös aiheutti kylmiä väreitä nuolemalla kaulaa juuri oikein. Suosittu leikki ylipäänsä on Pestään korvat / nenä / mikä tahansa suukoteltavissa oleva ruumiinosa -leikki. Riehunnan jälkeen oli tietysti läheisyysleikin Mahaudutaan käsivarrelle aika.

Iltalenkillä tuntui kuin olisin Amerikassa. Aurinko paahtaa matalalta kirkkaan siniseltä taivaalta, ympärillä on lukemattomia hevoslaitumia ja hiekkatie pöllyää. Tunnelma kuin Brokeback Mountainissa, vain stetsoni ja salainen rakastajatar puuttuivat. Mietin, että olisi jännittävää rakastua tyttöön. Tekee mieleni kirjoittaa runoja.

Valoisia olotiloja

2007-08-03T15:39:00.000+03:00

Olen tätini luona piikomassa, apuna koiranhoidossa ja keittiövuorolaisena. Tänään olen viettänyt aikaa vattupuskassa ja loihtinut herkkutateista pastakastiketta. Ruoka löytyy metsästä ja kasvimaasta. Kolmiviikkoisilla koiranpennuilla ei vielä ole hampaita, kutittaa kun ne hamuavat käsivartta ja korvaa. Nyt he tuhisevat yhdessä läjässä nähdäen unia, käpälät vispaavat ja välillä kuuluu vinkunaa. Nettiyhteys on uskomattoman hidas, mutta kokoan mieleni ja hengitän syvään.

Tuntuu, että elämä vielä järjestyy. Visioin syksyisestä elämästä uudessa kämpässä. Oma huone, pieni kodikas komero, johon ei tarvitsekaan muiden mahtua. Kotiinpaluu koulusta, teetä ja voirinkeliä keittiön pöydän ääressä lehteä lukien. Rapsutan kissaa, joka puskee säärtäni vasten merkaten minut omakseen. Uin kloorintuoksuisessa vedessä, lasken kierroksia kuin matkalla, jota kulkemalla ei pääse mihinkään, olisi suurikin merkitys. Kutsun ystäviä teelle, keskustellaan siitä, kuinka isona pelastamme maailman. Opiskelenkin, luen ranskankielisiä kirjoja ja filosofien ajatuksia, vaikka en kummastakaan mitään ymmärrä. Istun tunteja junassa, kirja kädessä, matkalla ystävällisten hymyjen luo. Joogaan vetoisessa liikuntasalissa, meditoin aamulla kahvikupin äärellä, kun on helppo olla ajattelematta mitään. Kirjoitan enemmän, kirjoitan kuin se olisi ainoa keino tehdä itsestään todellinen.

Näin unta muodonmuutoksista. Yhdessä unessa olin leikannut hiukseni, peilistä katsoivat vaaleat, epätasaisesti lyhyiksi leikatut hiukset. Mallin piti olla tyylikäs, se oli leikattu kerroksittain niin ettei hiuksista vuosikausiin saisi siistejä ja värjätty halvan näköisesti sekoittaen tummempaa ja vaaleaa. Katsoin peiliin ja ihmettelin, miksi ihmeessä luovuin ketunpunaisista rastoista, vaihtaen ne tällaiseen. Suretti, mutta teeskentelin itselleni, että hiukset olivat ihan hyvät ja kauniit, koetin olla välittämättä ja kantaa päätäni kunnialla, vaikka sisimmässä itketti. Toisessa unessa minulla oli miehen sukupuoli. Olen ennenkin unissani ollut mies, mutta silloin olen ollut joku muu. Nyt olin oma itseni, mutta kannoin miehistä elintä. Se oli hämmentävää, jo unen aikana ihmettelin, mutta minkäs teet. Hankalaa oli, en vaihtaisi.

Martikainen on viikon päästä Iissä soittamassa. CMXn uusin julkaistuu syyskuun viidentenä. Pian seuraavat lokakuun sateet ja keikat.

Tästä tulee omituinen, hieno syksy.

Paikoista, joihin tietämättään tulee

2007-08-01T21:50:00.001+03:00

Eräänä heinäkuisena päivänä menin kirkkoon. Ilma oli painostava, istuin ystävien kanssa sivupenkillä jutellen hiljaa. Taivas tummeni ja ikkunalasiin alkoi putoilla suuria pisaroita. Vettä tuli kaatamalla, laskimme sekunteja välähdyksestä taivaan jyrinään. Kirkon paksut kiviseinät tuntuivat vahvalta muurilta ukkosta vastaan. Kirkkojen tehtävä on olla turvapaikka. Kuljin kirkon keskilaivaa ja lauloin kun yö on musta, mustat puut, ja myrsky pauhaa täällä.

Kyseessä on kotikirkkoni Suomussalmella, jos nyt uskonnottomalla voi kotikirkkoa olla. Ei sieltä ainakaan pois ajeta. Kirkossa on erinomaisen hyvä akustiikka, sen tyhjillään ollessaan oma laulukin kuulostaa tulevan toisesta maailmasta. Sain soittaa uruilla, mikä oli pelottavaa ja hienoa, vaikkei lempivirttäni löytynytkään, sillä se onkin vain hengellinen laulu. Äidin kertoman mukaan olen soittanut siellä myös Pienen pienen veturin. Jumala lienee hymyillyt lempeästi yhdellä sormella veturilaulua kirkon uruilla soittavalle nelivuotiaalle.

Kirkossa on hyvä käydä hiljentymässä, onhan se siihen tehty. Pyhitetty paikka, jonka hartaus säilyy niin kauan kuin ihmiset kirkkoa kunnioittavat. Enemmän mielenrauhaa kuin supermarketissa, enemmän kauneutta kuin tositelevisiossa. Kotikirkkoa ei ole pilattu kullalla ja kimalteella, vain yksinkertaiset penkit tummasta puusta ja lapsen katseen monet kerrat kiinnittänyt suuri alttarimaalaus. Mummulla oli aina laukussa marianneja tai Fazerin parhaita, jollaisen sain imeskeltäväksi. Kirkossa piti olla hiljaa, joten keskityin katselemaan kuvia kun en saarnaa ymmärtänyt. Koulun aloitettuani satunnaiset kirkkokäynnit mummun kanssa jäivät.

Tietää tulleensa vanhaksi, kun kiipeilypuu kasvaa nopeammin kuin itse. Seitsemän vuoden päästä tuskin enää pääsen sen oksiston suojiin. Kyseessä on tammi, jonka syliin olen paennut lukemaan ja kirjoittamaan, kerran jopa erään riidan aikana. Maanantaina ennen lähtöä istuin taas pitkästä aikaa oksistossa. Kun nojaa päällään, kämmenillään runkoon, tuntee puussa virtaavan lämmön. Hengistä en tiedä, mutta elämä siinä virtaa. Tukeuduin puuhun, sulauduin, koetin hengittää sen rytmiin. Kuuntelin, kuinka sadepisarat alkoivat hiljalleen ropista lehtiin. Olisin tahtonut jäädä siihen.

Ei toki ole kyse vain tammesta, vaan luonnosta ja metsästä ylipäänsä. Luonnossa on pyhyyttä, veden äärellä, puiden sylissä on helppo sulautua maailmaan. Siksi kai korvessa on helpompi olla kuin kaupungissa, ahdistus hellittää.

2007-07-31T23:49:00.001+03:00

Viime viikon öinen pyöräretki tuli kuitatuksi niin harvoilla sanoilla, että kuvitan sen jälkikäteen.

Aittokosken voimalaitos, jonka vierellä ystäväni pieninä mustina pisteinä.

Entinen Kainuun komein koski tuottaa nyt sähköä tietokoneisiimme.

Aurinko painuu mailleen, suunnilleen laavumme kohdalle.

Majapaikkamme aamuvalossa.

2007-07-31T21:25:00.000+03:00

Harvinaisen nopeaa toimintaa, käytiin tänään katsomassa yhtä taloa ja kolmen aikaan vuokrasopimukset oli jo laadittu. Huomenna saadaan avaimet uuteen kotiin.

Talo on pieni ja sympaattinen, vähän resuinen ehkä. Taiteilijamainen ja viihtyisä pienuudessaan. Yläkerran portaat ovat persoonalliset, kuin niitä ei oikeastaan kuuluisi kulkea, pihalla kasvaa viinimarjoja. Keittiön seinät on ronskin epätasaisesti maalattu hopeanharmaiksi ja alakerrassa lämpenee sähköinen sauna. Olen tyytyväinen mistä tahansa kolosta johon saan piiloutua tulevan talven ajaksi. Asukkaiksi tulee neljä ihmisenkaltaista olentoa ja kaksi kissaa.

Sanat ovat kadonneet, jätin ne kai jonnekkin Etelä-Karjalaan.

Vaikka erosta pojan kanssa on jo aikaa, on noissa vuosissa vieläkin kai prosessoitavaa. Käyn pitkästä aikaa kunnollisia pseudosyvällisiä mesekeskusteluja, ja kaikessa ainutlaatuisuudessaan ne kuitenkin muistuttavat vielä niistä alkoaikojen keskusteluista, jotka jatkuivat yökolmeen. Poika sanoi joskus, että opetin häntä ajattelemaan, mikä on kovin paljon sanottu. Sitä kevättä en ole unohtanut vielä.

Achtung steine ja krooninen halipula

2007-07-30T22:13:00.000+03:00

- kuinka näkymätön kontulainen muuttuu näkyväksi.

Luulin että jo päivän miittiä prosessoituani saisin kerrottua siitä jotenkin olennaista, mutta koneelle päästyäni kaikki kuvat, kirjoitukset ja pelottava Jari-video sekoittivat senkin vähän, mikä oli selvää.

En uskonut, että miitissä voisi noin kotonaan. Olen toki omasta mielestäni ollut kontulainen jo pitkään, tuntenut kuuluvani joukkoon, luettuani foorumia aktiivisesti viimeiset pari-kolme vuotta, mutta tiesin etten muille ole olemassa. Nyt sieluntilani on varmaan käyty jo tutkimassa täältäkin. Joukkoon oli helppo sulautua, kuin olisi tuntenut ihmiset pidempäänkin. Tutut avatarit saivat ihmiskasvot ja enemmän luonnetta, kuva ihmisistä muuttui, todellistui.

Klikkiytymistä on kai mahdoton estää, lauantaiaamuna Dalmutia pelatessa totesin, että tässähän on ihan samat ihmiset kuin viime yönä nuotiolla. Mutta klikkiytyminen mukavien ihmisten kanssa sopii minulle. Onnistunutta oli, unohdin syödä enkä tahtonut nukkua. Sauna lämpesi sähköisyydestään huolimatta ja järvi oli ihanan, vaikken oppinut muistamaan terävien myllynkivien paikkaa. Valvoskelua nuotiolla sylikkäin ja letuista ennustamista, akustinen kitara ja lauleskelua. Halauksia, jotka riittäisivät pitkälle pimeään syksyyn, jos niitä vain voisi kerätä varastoon. Aurinkoinen souturetki yhden miittaajan kotiin, minkä raskauden huomasi vasta seuraavana päivänä kipeytyneissä lihaksissa. Pusupainia, joka on kuvattuna melko pelottavan näköistä. Krokettiottelu, jossa pääsimme sentään pronssille krokattuamme ansiokkaasti muita unohtaen oman pelimme. Luontopolku vaikeine kysymyksineen ja luovine vastauksineen. Harvinaisen nopea vuosikokous, jonka aikana huomasin kesäloman pyyhkineen päästä ranskan oikeinkirjoituksen. Larppi mykkänä tyttönä opetti elekielen käyttöä, mutta oli muutoin hiukan ahdistavaa, en ole luonnostani aivan niin sulkeutunut. Kokonaan valvottu viimeinen yö, Aliasta bääbäähauhau-eläimineen ja hyvää väsymystä. Mitä oikein tapahtui, minne katosi päivät? Eivät nukkumiseen ainakaan.

Vain perjantaiyö oli hiukan ahdistunut. Ainakin yhdet silmät sen näkivät, vaikka vastasin ettei mitenkään erityisen ahdistunutta. Vain tunne siitä, etteivät nämä ihmiset eivätkä hetket, joissa on hyvä, ole todellisia. Pian on taas yksin Oulussa ja odottaa turhaan unta, niin kuin odotin sinäkin yönä. Mutta sellaista kai ihmisenä oleminen on, yksinäistä puuhaa.

Tuntuu suunnilleen samalta kuin ensimmäisen KMKK-miitin jälkeen neljä vuotta sitten. Ei maailma aivan yhtä paljon avartunut, mutta miittikrapula on samanmoinen. Nauran yksin tietokoneen äärellä ja ikävöin, ihmettelen elämäni tyhjyyttä. Irkkaamaanko tässä pitää ruveta?

Ei arkeen palaaminen olisi näin kamalaa, jos olisi tiedossa jokin paikka josta saisi katon päänsä päälle ensi vuodeksi. Lähden huomenna kotiin ja tiedän, että kämpillä on juhlittu ja huoneestani löytyy taas patjoja, pitsalaatikoita ja tyhjiä pulloja, eikä tietokone ole korjaantunut itsekseen. En halua mennä siivoamaan taloa vuokraisännän tupatarkastusta varten, en halua että koulu alkaa. En halua kasvaa aikuiseksi, opetella kestämään yksinäisyyttä ja itsenäistyä. Mutta maailmako pyörisi minun mielihalujeni mukaan?

Yhtäkaikki, öinen idea Kontumiittiin lähtemisestä oli kesän parhaita ajatuksia.

Se on psykosomaattista

2007-07-25T10:21:00.000+03:00

sanoo Nipsu Muumipeikossa ja pyrstötähdessä.

Se, mikälie, niin kuin minun flunssanikin. Yhtäkkiset ruumiinlämpötilanvaihtelut, loputon väsymys, unentarve. Mutta unet eivät muuta tätä maailmaa, jonka harmaan taivaan alle on herättävä.

Metsässä oli rauhoittavaa. Auringonnousun aikaan join teetä, söin nuotion tuhkassa makeiksi kypsyneitä sipuleita ja luin Tiina Pystysen Runousoppia, muiden nukkuessa makuupusseissaan kuin koteloituneet toukat. Nukahdin viiden aikoihin pariksi tunniksi aamuauringon paistaessa kasvoille.

Ehkä pitäisi muuttaa korpeen kokonaan, kun siellä on parempi olla.

Nuoruudesta, ystävyydestä ja.

2007-07-22T14:19:00.000+03:00

Vasta kaupunkiin muutettuani ymmärsin, ettei monilla ole ystäviä, jotka olisi tuntenut lapsesta saakka. Ihmisiä pitää helposti itsestäänselvyytenä.

Olen tuntenut kaikki läheisimmät ystäväni, neljä tyttöä, seitsemänvuotiaasta, toiset jo aiemmin kerhosta ja esikoulusta. Olen leikkinyt prinsessoja, syönyt vattuja naapurin pihalta salaa, pitänyt salaseuraa, leikkinyt sirkusta, rakentanut majoja, kiipeillyt puissa, käynyt jumpassa, hyppinyt hyppynarua ja kiertänyt koulua heidän kanssaan. Olen kirjoittanut kirjevihkoja, ihastunut, haaveillut, opetellut meikkaamaan, käynyt musiikkileirillä, opetellut soittamaan rokkia ja kiertänyt metsäpolkuja heidän kanssaan. Olen viettänyt pitkiä välitunteja yläasteella norkoillen valvojia paossa, laskenut matikkaa, juonut itseni humalaan, oksentanut, käynyt keikoilla, valvonut läpi yön kikattaen ja käynyt baareissa heidän kanssaan. Olen itkenyt heidän olkapäitään vasten ja antanut heidän itkeä sylissäni. Vittuillut päin naamaa, riidellyt ja paennut internettiin ja kirjoihin. Silti he ovat yhä läsnä.

Nykyisellään meitä yhdistäviä, samankaltaisia seikkoja saa hakea. Elämät liukuvat erilleen, kiinnostuksen kohteet vaihtuvat, mutta menneisyys on kaikkea vahvempi yhdistävä tekijä. Heille ei tarvitse selittää, he tuntevat sen mitä on ollut. Tietävät vanhemmat, olosuhteet, miksi meistä tuli tällaisia. Tietävät suuret rakkaudet ja surut, jos niitä kukaan voi tietää. Vaikka on poissa samasta arjesta, voi yhä tulla ja purkaa kaiken.

Kaikilla on uusia ystäviä, sellaisia, joita on tuntenut vain pari vuotta. Uudet ystävät ovat samankaltaisempia, heidän ajatusmaailmansa ehkä lähempänä, mutta silti hirveän paljon vieraampia. Kaksi vuotta on lyhyt aika kahdentoista rinnalla. Se on ongelmamme: kuinka luoda uusia ihmissuhteita, sellaisia syvemmälle meneviä, kun kolmen vuotta tuntuu siltä, kuin olisi vasta tavannut. Kuinka ystäviksi tullaan?

Nyt kahden Oulun vuoden jälkeen olen jossain määrin ystävystynyt. Koulussa on tietty ihmisjoukko, jonka kanssa viettää aikaa. Silti vapaa-ajalla tapaaminen on kuin suuri tapahtuma, ennaltasuunniteltu juttu. Ja kohta koulu on taas loppu, ihmiset hajallaan ympäri maailmaa. Mihin nämä vuodet kuluivat? Vastahan minä aloin tottua, tuntea koulun niin kodiksi että aloin laulaa käytävillä, aloin kiintyä ihmisiin.

Lauantaina paikkakunnalla tapahtui, Suomussalmirock keräsi meitä maailmalle lähteneitä takaisin kotikylään. "Tyttöbändiä" kaipailtiin monesta suusta, kohteliaisuudesta toki. Ehkä sitten kahdenkymmenen vuoden päästä taas, sanoin. Tuttujen moikkailuja ja kuulumisten vaihtoa, niin kuin aina. En tunnistanut ensin erästä poikaa, joka pysähtyi moikkaamaan, nolotti. Ihmistä, joka on ennen piiloutunut pitkien mustien hiusten taakse, on vaikea tunnistaa ilman niitä, varsinkin kun ei ole nähnyt pitkään aikaan. Myöhemmin mietin, olikohan sillä jotain asiaa, kun ei me ennen olla oikeastaan juteltu. Mietin, kuinka vaikeaa ihmisiin on tutustua, minuunkin. Kuinka saada kontakti, jutella muuta kuin pari sanaa, kun ihmiset aina pakenevat, kulkevat omissa piireissään ja yksinäisyydessään. Kuinka paljon ihmisiin tutustuminen onkaan kiinni sopivista olosuhteista, kuinka monta sielunsisarusta kävelee kaupungilla vastaan sitä koskaan tietämättä.

Bändeistä vaikutuksen tekivät Tatu Romppainen & Nurmikonleikkaajat, jossa Tatun kanssa soittivat kaksi ~12 vuotiasta poikaa. Erityisesti rumpalin työtä ihailin, ei se tunneilla käyminen kai ihan turhaa ole, ja asenne oli erittäin cool. Mahdollinen jännitys kääntyi edukseen rockuskottavaksi olemukseksi. Sekä viimeisenä soittanut Danny Lips, jonka laulajan olin jo aiemmin bongannut ja päättänyt ulkoisten ansioiden (von Herzenin Kiemäinen nuttura ym.) perusteella, että tämä on hyvä. Aloittivat lastenlaululla ravusta, mikä sulatti lastenyhtyeiden ystävän sydämen, ja pettymys olikin melkoinen kun vaihtoivat omiin biiseihin loppukeikaksi. Lupaavan kuuloista rokkailua, demobändi josta varmaan vielä kuullaan. Kieltämättä myös Game Boysin RHCP coverointia oli ilo kuulla taas, näytti olevan hauskaa lavallakin.

Illalla ei jaksanut enää edustaa. Minussa on sosiaalinen puoleni, joka juttelee sujuvasti tuntemattomien kanssa ja on kotonaan erityisesti musiikkipiireissä, mutta Ilosaaren jälkeen sellaiseen ei oikein ollut voimia eikä paikallinen baarikaan, savuinen ja tupaten täynnä, houkutellut. Vietimme mukavaa iltaa ystävien kesken jutellen tärkeistä asioista, kuten aina. Kun istuu autossa hyväntuulisten ystävien keskellä ja radiosta soi Kuolemaantuomitut, hetken aikaa elämä kaikkine puolineen tuntuu olevan tässä.

Kuuntelen Isohaaraa pitkästä aikaa. Levyä on turhaan haukuttu, vaikkei se kokonaisuutena niin toimikaan, ovat laulut osuvampia kuin muistinkaan. Juuri tähän tyhjyteen, kun ihmisestä ei tunnu olevan jäljellä kuin kuori. Kun minuutta pitävät kasassa vain keskittyminen ulkopuolisiin asioihin, hukuttautuminen kirjoihin, höpottäminen. Hiljaisuutta on kartettava, siinä huutaa yksinäisyys.

Tänään teen yöretken metsään ystävien kanssa. Lähdemme pyörällä illan suussa parinkymmenen kilometrin päähän laavulle pitämään nuotiota, valvomaan kesäyötä, etsimään vastausta tähän oloon.

2007-07-20T16:48:00.000+03:00

Yöllä luen Tuomas Anhavan kääntämää, kirjoittamaa runoutta: valikoiman Kuuntelen, vieras japanilaisia tankoja (josta seuraavat lainaukset) sekä Ezra Proundin Personae, valittuja runoja. Äidin kirjahylly antaa luvan yölainoille, herätelukemiselle. Mietin, onko hän se 'puhele Tuomaan, ystäväsi kanssa' Tuomas, millaiset olivat runoilijoiden suhteet 60-luvulla. Runoilijan talon lukeneena sen pitäisi kai olla selvää, mutten muista enää.

Kukat virttyivät
ja kuihtuvat, ja minä
päämäärää vailla
harhasin maailmaa, ja
satoivat pitkät sateet. (s.54)

Näin unta, olin festivaaleilla taas. Harhasin lavanviertä, etsin paikkaa, josta näkisi. Edessä oli aita, ihmiset häkissä kuin Ilosaaressa -93, yleisö jotenkin kuopassa, lava korkeammalla ettei näkisi, paitsi kapealta kielekkeeltä. Mutta Yrjänä tuli ja haki minut pois, kuin se olisi luonnollista, kävelimme sormet sormien lomassa etsimään lavan takaa lisää punaviiniä. Muu bändi tervehtii kuin tuttua, käy ilmi, että Tuomas oli tahtonut minut häkistä vapauttaa, ajatuksen päästänyt ilmoille. Keikan odottelua, juttelua, mutta mihin punaviini jäi?

Tiedän varmasti
todellisuuden epä-
todelliseksi –
Miten siis millään voisin
myöntää unet uniksi? (s. 57)

Luen et:tä, tai luen minkä nyt luen; totean kirjan olevan osittain taas kerran yhtä tyhjän jauhantaa. Aiheesta Taide ja todellisuus saa Leena Krohn Nufit alustuksessaan sanottua paljon enemmän kuin oppikirja viidessätoista sivussa. Tietenkin, sillä lasten oppikirjat, lukiokirjat, ovat tehty selkeiksi ja havainnollisiksi – eli mitäänsanomattomiksi ja suurelta osin itsestäänselvyyksiä lateleviksi. Onneksi on muuta, on äidin kirjahylly ja esimerkiksi kirja Todistajan katse, Leena Krohnin ja Eila Kostamon toimittamia kirjoituksia taiteen ja kirjallisuuden etiikasta. Olen pyöritellyt mielessäni taiteen merkitystä, sen tehtävää välillämme ja suhdetta todellisuuteen vähän väliä tänä kesänä. Ehkä joskus siitä sananen enemmänkin. Elämänkatsomustieto on hyvä aine luettavaksi, voin perustella itselleni lähes kaiken opiskelulla: mielenkiintoiset kirjat, sanomalehdet, uutiset, Raamatun lukemisen, ja toki käytännön filosofian: elämisen, kokemukset ja keskustelut ihmisten kanssa, baareissa norkumisen, luonnosta pyhyyden löytämisen... Näin voin yhdistää mielihalut ja tunteen siitä, että tämä kaikki on hyödyllistä.

Mielessä tuntuu, kuin olisi jo syksy. Tämä yksinäisyys, harmaus ja puita repivä tuuli. Huomaan muistuttavani yhä enemmän äitiäni; mitä enemmän juttelemme, sitä selkeämpää se on. Tuossako minä olen kolmenkymmenenkuuden vuoden päästä? Tavallaan se on helppoa, ei tarvitse selittää toiselle niin paljon, kotoa saa hyväksynnän toimilleen, toimettomuudelleen. Ymmärryksen luonteensa mahdottomille piirteille. Äiti on renesanssi-ihminen kuin minäkin, ei ole löytänyt intohimoa. Meistä olisi vaikka mihin, jos vain olisi tarpeeksi tahtoa keskittyä johonkin. Vaan kun mielenkiintoisia asioita on niin paljon, eikä yksikään erityisen ylitse muiden. Vaarana on vain heittäytyminen haaveisiin, uniin. Palkkatyö pelastaa, sanoi hän, pakottaa keskittymään johonkin mielekkääseen asiaan. Lähde vain opiskelemaan jotakin, mikä kiinnostaa, hän sanoo, aikaa elämässä on. Eikä hän, vielä 54-vuotiaana, tunne itseään aikuiseksi. Vieläkin tulee tilanteita, jotka hämmentävät, eivät vuodet anna vastauksia. Minä tiesin tämän, aikuisuus on suuri huijaus. Kuin tämä kesä, kypsä heinäkuu, vaikka sydäntä vihmoo lokakuun sade.

Yksinäisyys ei
johdu mistään seikasta
erityisesti:
vuoren mustien mäntyjen
yllä syksyinen ilta. (s.28)

Kuvitusta: Juhlijain laulu

2007-07-19T18:34:00.000+03:00

Voi sua pientä juhlijaa ...

... aamu jo alkaa sarastaa, kello viisi on ...

... vaellat yössä yksinään, väsymys tuntuu käpälään ...

... et löydä kotohon.

Syksyn tullen lähetä minulle luumuhilloa

2007-07-17T12:55:00.000+03:00

– muistiinpainaumia seikkailusta Ilosaaressa 2007. Pahoittelen aikamuodon vaihtelevaisuutta.

Lähtö Oulusta 07:50, tai todellisuudessa hieman myöhemmin bussiin ahtautuessa aina vain lisää väkeä. Linja-automatka nukkuen ja helteestä pahoinvoiden. Sataa alkoi vasta Nurmeksessa, johon pysähdyimme lähes tunniksi toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Torilla oli paikallista flamencoa ja kioskilla myyjä, joka ei ollut ymmärtää oulunmurretta tilatessani kahavia.

Joensuussa 14:45. Ilosaaren toimivat festaribussit kiidättivät meidät leirintäaluetta kohti heti Alexin junan saapumisen jälkeen. Löydettiin kavereiden kansoittama telttapiiri, johon saimme omatkin kamamme kasaan jo ennen kuin alkoi sataa. Suunta suloklubille, tuttujen (koulukavereita, protuja, suomussalmelaisia) moikkailua ja uusia, sangen mukavia turkulaisia tuttavuuksia.

Joensuulainen lastenmusiikkibändi Tohtori Orff ja Herra Dalcroze toivat aurinkoisen olon. Mainiot sanoitukset, hyvin mikitetyt pahvilaatikkorummut, ja kaikin puolin iloinen henki sulatti yleisön sydämet. Tai ainakin minun. Sen jälkeen Alangon Ismo, joka oli melko rituaalinen kokemus. Ismo on tämän maan ainoita rockshamaaneja. Soittaminen kahdestaan lyömäsoittajan kanssa toimii hienosti, aivan erilaista kuin Säätiön kanssa näkemäni keikat, vaikka hikisiä olivat nekin.

Martikaisen Jarkko jäi tällä kertaa väliin, täytyi siirtyä lavan edustalle odottamaan CMXää. Samasta ongelmasta kuuluivat kärsivän muutkin eturiviläiset, onhan Jarkko ihana mies ja lavakarismaa riittää kuin Ismollakin. Kehuja kuulin keikasta jälkeenpäin, mutta onneksi sain jo tammikuussa mainion klubikeikkakokemuksen Martikaista. Ennen keikkaa oli kamala nälkä, hain energiaa karkeista välttääkseni pyörtymisvaaran. Ihmiset koettivat tunkea minut pois paikoiltani, lahjoin heidät karkeilla ja juttelun myötä kävi ilmi, että olimme jo olleet samalla keikalla Oulussa ja että ne olivatkin melkein tuttuja Vanulaisia. Pieni on maailma.

Keikka alkoi toisessa rivissä tutulla rytistyksellä. Ainomielen kohdalla oli jo aivan helvetin ahdasta ja hikistä, porukkaa tunki kuin kaikki tahtoisivat A.W:n syliin. Loistavaa, hikeä ja hurmosta. Manalaisen setistä tippuminen harmitti vähän, Palvelemaan konetta iski kovempaa kuin koskaan. Kaksi ahdistunutta apulantafania lähti loppupuolella, isohaaran-aionin tienoilla, eturivistä pois, joten pääsin ihmislitistyksestä huutamaan ja rypemään kaiteeseen tukeutuen. Melankolian alussa Peippo kävi kuivaamassa kaikkien päät pyyhkeellä, joka lopuksi päätyi kuivaamaan minunkin hikeni. Sikäli kun niin märästä pyyhkeestä mitään enää on kuivaamaan. Huhhuh. Syksyn klubikeikkoja odotellen.

CMXn jälkeen kohti leirintää, syömään nuudeleita ja nukkumaan. Ensimmäinen yö on vaikein, joka puolella melua ja telttapatja tuntuu kovalta. Jatkuvaa heräilyä, ei vielä tarpeeksi väsynyt leirielämään, kunnes vihdoin unta korvatulppien kanssa aamuun asti. Aamu-uinti herättää henkiin, eikä maksakaan, parempi kuin yksikään suihkukoppi. Festarirannekkeen vaihtoon ja kauppaan ostamaan hiukan evästä, viinirypäleitä, valkohomejuustoa ja siideriä. Virallisena festarijuomana toimii 2 litraa kuivaa afrikkalaista valkkaria.

Rentolava ei petä tänäkään vuonna, ehdottomasti mukavin paikka istuskella ja rentoutua reggaen tahdissa. Profeetta ja Uusi maailmanuskonto olisi vaatinut hallusinogeenejä seurakseen, melkoista pilvimusiikkia, vähintäänkin. Klaus Thunder ja Ukkosmaine, jonka maine oli kiirinyt protun kevätsemman myötä, oli aika hirveä ja huvittava. Ei siinä voi kuin nauraa ja laulaa. Kun myöhemmin törmäsin Klaus Thunderiin hyviä keikkoja katsomassa, en voinut pidätellä naurua silloinkaan. Puolalainen Vavamuffin tanssitti mukavasti reggaellaan, jonka jälkeen järvi kutsui. Olisivat halunneet haastatella meitä uinnin jälkeen reggaedokumenttiin/yle-xtralle, mutta päätin etten halua todeta bikinikuntoani televisiosta.

Iltapäiväväsymys iski jossain vaiheessa, Sonataa katseltiin nurmikolta ja liimailtiin toisiimme ällöttävää tallulah-tahmaa. Hetken aikaa oleminen ihan itsekseen teki hyvää, lähdin teltalle viinin luo lepäämään. Calexicoa ehdin nähdä joitakin biisejä, kuulosti oikein mainiolta. Sen jälkeen niskan hipsutusta ja Porcupine tree, josta en saanut kamalasti irti. Se johtuu kai perehtymättömyydestäni, kaikki musiikki ei avaudu niin helposti, varsinkaan keikkojen kautta. Otin siis tyylikkään musiikinkuuntelijan asenteen, nojasin litistymisen estimeen (se metalliaita miksauskopin ja lavan välissä, joka kai vähentää ihmismassan painetta etuosassa yleisöä) ja nyökyttelin päätäni hyväksyvästi. Onneksi bändillä oli visuaalinen puoli mukana, videoiden kautta keikasta tuli enemmänkin visuaalinen taidekokemus. Keikka sellaista parempaa musiikkia, josta minun pitäisi tykätä, koska se on hyvää, jos objektiivisesti hyvää musiikkia on. Kuten Tool viime vuonna Ruississa. Tämän paljastaessani menetän paljon muusikkouskottavuuttani, mutta aika olematonta se on muutenkin.

Päivä alkoi olla lopussa, nurmialueelle puun juureen lepäämään ja tarkastelemaan HIMiä. Paremmin ne soitti kuin Ruississa pari vuotta sitten; tällä kertaa hyvä yleistunnelma välittyi kauemmaskin, silloin taas väsynyt pakkokeikan maku ja Villen välinpitämättömyys. Ilotulitukset olivat harvinaisen komeat, Joensuun popmuusikoilla taitaa olla jo liikaa rahaa kun ilmaan voi räjäyttää noin paljon ruutia. Telttalle oli hyvä palata, lämmintä keittoa ja leipää, haaleaa teetä ja liian lämmintä valkkaria. Pelattiin Unoa ja yritin puhua englantia tasmanialaiselle onnistumatta kovin hyvin. Kädet heiluivat kuin eteläeuroopassa konsanaan.

Sunnuntaiaamu venyi aamupäiväksi. Uinti teki vähintäänkin yhtä hyvää kuin edeltävänä aamuna kaiken rypemisen ja hikisen telttailun jälkeen. Sataa ripotteli, kuten perjantainakin, lauantaina selvisi aamua lukuunottamatta kokonaan ilman sadeviitta. Aamupalaa, kauppaan ja Alex hirveän pitkään pankkiautomaattijonoon. Mie varustauduin jo Oulussa suurehkolla määrällä käteistä, joka oli kuitenkin liian vähän, sillä en voinut liittyä Sadankomiteaan ja saada ilmaista t-paitaa. Informatiivista sälää lupasivat lähettää kotiin kuitenkin, että voin liittyä myöhemmin ja olla rauhanlietsoja.

Lännen Jukka oli niin iloinen kuin odotinkin, mielestäni parasta mitä J. Karjalaisesta on pitkään aikaan irronnut. Uskomaton viskinpolttama ääni. Jukan jälkeen tanssitti Aiyekooto and His Afrobeat International, funkkia, eksoottisia rytmejä ja positiivisia aaltoja kuten Ilosaarirock ryhmää kuvailee. Lavalla 15 muusikkoa, torvisektio, uskomattoman hymyilevä basisti ja nigerialainen laulaja, jonka välispiikeistä ei ymmärrä mitään. Tunnelma vain parani lopppua kohden, toisin kuin Vavamuffinilla, jonka tuntui edellispäivänä hiukan hyytyvän. Paljaiden jalkojen kautta maasta virtaa voimaa, rytmi vie suoraan juurille, kaiken musiikin alkukotiin.

Tämän jälkeen sunnuntai oli pitkään istuskelua ja sateen pitoa. Bändit eivät jaksaneet vetää lavoille asti. Fat Beat Sound System kuulosti hyvältä ja parani koko ajan keikan myötä, sen minkä kuulin. Sadetta paossa RJD2:n keikalla, uusi yllättävä tuttavuus sekin, olisi tehnyt mieli tanssia jos vain olisi jaksanut. Festariväsymystä ilmassa. Pakenin reilun kaupan kahvilaan pitkäksi aikaa lepäämään kahvimukin ja Kumppanin ääreen. Välillä on hyvä levätä hiljaa ja Maria Gasolinan lämmittäessä taustalla.

Takaisin jaloilleen ja sateeseen. Opeth metelöi päälavalla. Vastaan kävelee poika, joka pysähtyy moikkaamaan, parin sekunnin tuijotuksen jälkeen kasvomuistini riemastuu - protu omalta leiriltä, viime näkemisestä varmaan pari vuotta. Lämmin halaus, hymyä, muutaman sanan vaihto, halaus. Mieliala nousee huomattavasti. Hetken perästä humalainen, aina iloinen oululaiskaveri halaa ja julistaa elämän olevan ihanaa, tarjoaa satunnaisille vastaantulijoille karkkia. Suuntaamme kohti Riston keikkaa.

Nyt ymmärrän, mistä ihmiset puhuvat Riston tapauksessa. Ihan mielettömät fiilikset! Uskomaton keikka, hikeä, iloa. Törmäsin Lariin, jonka törmäämistä olin jo odottanutkin; täytyyhän ihmisiin, joiden tietää olevan samoilla festareilla, törmätä ja yleensä niin käykin ihan sattumalta. Ehkäpä sunnuntaipäivän paras keikka, vaikka hyvää olikin vielä edessä.

Ruokakojun kautta päätösklubille, bändeinä kaksi tämän kevään löytöä Valkyrians ja Von Herzen Brothers. Valkyrians tanssitti huimasti, ska on parasta siihen. Paljain jaloin jäähallin lattialla hippeilyä ja iloa, taas. Välissä tunnelmointia Tuomon soittaessa jotakin jazzahtavaa, tai virallisen kuvauksen mukaan orgaanista funkkia ja sielua hyväilevää soulia, sekä siideriä ja energiajuomaa. Von Herzenin veljekset oli puhdistava lopetus ja Kie on ihana. Kolmen aikaan voipuneena takaisin leirintään.

Bussi Suomussalmelle lähtee yhdeksän aikaan, nukkua ei siis enää kannata. Leirintäalueen sambabileet, festariviininlopun tuhoamista, illanviettoa tasmanialaisen, kuopiolaisen ynnä muiden etnisten ryhmien edustajien kanssa. Puhetta suomalaisesta musiikista, kuten [ei doublejuu] Yrjänästä ja Ruosteen sanojen suomennosta, ei minun toimestani. Sateen pitoa tuntemattoman telttakatoksessa, rummutusta ja laulua. Improvisoitu tarina tytöstä, lokista ja heidän lentomatkastaan, jonka ystävällisesti käänsimme myös englanniksi. Lopulta tarina päätyi kummallisesti paitojen pois riisumiseen. Tavaroiden pakkausta tihkusateessa viinin pyörittäessä maisemaa ja telttakeppejä. 07:30 vaellus kohti rautatieasemaa alkaa. Laulamalla saa voimaa kävellä, levähdystauko poliisitalon rappusilla ja kuivuva suu. Ihana hullu aamu.

Bussissa nukahdan heti. 15:10 kotona. Pyydän bussikuskia auttamaan rinkan selkään nostossa. Kävelen kotiin, silmät seisovat päässä niin että vastapäätä asuva ystäväni säikähtää ja juuri käynnistämänsä auto sammahtaa. Äiti on tehnyt ihanaa fetasalaattia, ja löydän lisäksi keitettyjä kananmunia, leipää ja juustoa. Laitan saunan päälle, huuhdon kaiken hien ja mudan pois. Unta seuraavat 15 tuntia, aamupalaa ja pari tuntia lisää nukkumista. Viikonloppu oli ihana mutta rankka, palautuminen vaatii aikansa. Äiti on löytänyt aamulenkillä kolme täydellistä herkkutattia, jotka syön lounaaksi perunoiden ja riisifetasalaatin kanssa. Kotona oleminen on parasta juuri nyt.

Ei siitä sitten tullut enempää, kuin hienot kolme kuukautta.
Vaikka kuinka toivoin, ettei minun tarvitsisi kuunnella Tove Janssonin Syyslaulua, tiesin sen taas koittavan. "Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin, nyt jo turhaan sä kysyt minne vie tää." Ei minusta ole vielä rakastamaan, eikä ihminenkään ollut oikea.

Kirjoitan nyt teille, armaat lukijat, etten aio seurustella pitkään aikaan, kuin korkeintaan erittäin pätevästä syystä. Pätevä syy olisi huomattavan vahva sielunyhteys, henkinen yhteisymmärrys. Aikaa voi tosiaan kulua melko kauan, kriteerien ollessa enemmän kuin keneltäkään voi pyytää. Ei minun kanssani ole järkevää rakentaa mitään, en minä kykene antamaan tarpeeksi itsestäni, kun olen näin rikki. Lisäksi tulevaisuuden haaveissa on välivuosi Ranskassa, joka vie minut kauas kaikesta.

Mutta ehkä vielä joskus, kun olen ehjempi ja viisaampi. Hitaasti suunnistan kohti onnea.

"pupu tupuna, mä kaipaan sua
nyt kun oon voinut ajatella
kun pääni on pullollaan serotoniinia

ja sinä oot kaukana
ja minä oon lomalla vielä kaksi kuukautta
vieläkö rakastat mua?
jos niin älä tule vielä katsomaan
sillä en halua et näät mut ihan tällasena
oon vielä hajalla ja pyörin rajalla
mut mä suunnistan kohti onnea

sit kun ollaan vanhoja
aion saada taas tunteita
sit kun ollaan viissataa"

-Risto: Pupu tupuna

Vertaistukiryhmäni tuli ja oli läsnä. On hyvä itkeä ystävien olkapäihin, hymyillä läpi kyynelten. Kun muutin kauemmaksi, ystävät tulivat lähemmäksi ja asiat helpommiksi purkaa heidän kanssaan. Vasta kaukaa näkee kultaisten ihmisten arvon. Yksi ystävistä on kirkkovahtina, hän lupasi minun soittaa kirkon uruilla, josta olen unelmoinut. Uskomatonta, että niin voi tehdä, kirkko on kuitenkin pyhä. Huomenna kirkossa soi virsi Niin kuin muuttolintusen tie.

Hei hipit, täältä mää tuun - Ilosaarirokkiin

2007-07-13T03:50:00.000+03:00

"Rinkan pakkaamisen yleissääntönä voidaan ainakin pidemmillä vaelluksilla pitää sitä, että rinkan paino ei saisi ylittää kolmasosaa kantajansa painosta." kertoo Partiolaisten wikipedia

Rinkka painaa 19 kiloa, tasan kolmasosan. Olen loistavan täsmällinen pakkaaja. Ei mitään turhaa, ainoastaan kaikki olennainen kolmen vuorokauden leirintäelämää varten.

Toivottavasti ei sada ihan koko aikaa.

2007-07-12T03:28:00.000+03:00

Luulen, että aktiiviset viikonloput tarvitsevat epäaktiiviset viikot. Vaikka olenhan minä lukenut jonkin verran, tai lähinnä vain lukenut, kirjoja ja blogeja. Moikannut naapureita ja valinnut lähikaupassa kassan sen mukaan, kuka on myymässä: aina iloinen mies, flirttaileva nainen, hiukset-paksulla-letillä tyttö vai väsynyt poolopaitatyttö. Ainakin on kerättyä voimaa millä remuta festarit sateisella leirintäalueella.

Luen hesarin Mitä ajattelin tänään -blogia, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Kevyt, öiden ratoksi sopiva, lyhyin lausein eli napakasti asioita kuvaava. Tekisi mieli itsekin kirjoittaa vähemmin sanoin, laittaa enemmän pisteitä, vähemmän pilkkuja ja – viivoja.

Reetta kirjoittaa: "Sitä me ikääntyvät kuitenkin ihmeteltiin eniten, että useimmat näyttävät kohtelevan meitä aikuisina. Itsestä tuntuu koko ajan, että aikuisuus on lähinnä näyttelemistä. Ollaan olevinaan aikuisia ja ollaan elävinään aikuisten elämää. Kahvipöydässä esitettiin suuri huoli siitä, että jonain päivänä lapsemme huomaavat, missä oikeasti mennään. Huijari, sä et oikeasti tiedä, montako perunaa mun pitää syödä!"

Samalla tavoin puheltiin aikuisuudesta Naakkaniemessä kymmenisen vuotta vanhemman serkun kanssa. Minuakin kohdellaan jo aikuisena, mutta köyhän opiskelijan ja oikean aikuisen välillä on eronsa. Ehkä kuitenkin aika pieni. Sitä on vain elävinään aikuisten elämää. Kymmenen vuoden päästä eletään ulospäin vielä enemmän aikuisten elämää, mutta silti kaikki on kuin ennenkin. Aikuisuus on suuri huijaus.

Ja oikeastaan olen vain helvetin väsynyt olemaan yhtään aikuinen ja vahva. Olemaan aina rauhallinen ja järkevä ja tietämään mitä tunnen ja hallitsemaan itseni. Haluaisin vain vahvan sylin jossa itkeä, johon hajota.

Velhonaisen älä salli elää

2007-07-11T02:57:00.000+03:00

Joskus on vaikea selittää, miksi tukeudun ja hukuttaudun niin paljon erään tietyn bändin musiikkiin. Suhtautumistani on vaikea myöntää itselleenkään, sillä musiikkiin pitäisi suhtautua viileän analysoivasti kuin hyvää progea kuuntelevat muusikonretkut, jotka pitävät monista bändeistä, mutta vain musiikillisten ansioiden mukaan, viileästi, ja nyökyttelevät keikoilla hyväksyvästi. Tiedän, että maailmassa on hirveän paljon hyvää musiikkia, ehkä parempaakin kuin se mitä kuuntelen, mutta olen huono ottamaan selvää, omaksumaan uutta. Kiinnyn bändeihin tunteellisen hölmön tavoin ja monta hienoa orkesteria saattaa jäädä huomaamatta konservatiivisen suhtautumiseni suhteen: kuuntelen mieluumin sitä, mikä on jo tullut tutuksi. Mutta ennen kaikkea tunne siitä, että jokun päänsisäinen maailma on niin samankaltainen kuin omani. Se hätkähdytti taas tänään, kun alakerran vessassa selailin kirjaa "Jee jee jee - suomalaisen rockin historia". Viimeisimmän bloginpätkän lukeneena ymmärtänette.

"CMX oli siitä harvinainen pumppu, että se onnistui kuulostamaan oikeasti pelottavalta, vaikkei Yrjänän matalasti mörisemien säkeiden täsmällistä sanomaa ollutkaan kovin helppo hahmottaa. --- Hän itse auttoi lauselmiensa tulkitsijoita näin: 'Mä oon yrittänyt antaa sanallisen hahmon sille, että miltä tuntuu semmonen masennus, jossa näkee kaiken läpi eikä mikään oo kiinnostavaa.'" s.412

Eilen illalla, luettuani ensi matkakirjan Vuosi Provencessa ja sen jälkeen unilukemisena A.W. Yrjänän Somnian, tartuin pitkästä aikaa Raamattuun. Sitä on hauska ja kiinnostava lukea, vanha teksti on kuin runoutta. Ihmettelemästä en lakkaa sitä kirjaa. Jumalasta paljastuu sisustusarkkitehdin piirteitä kun hän viiden luvun verran kertoo Moosekselle yksityiskohtaisesti millainen pyhäkön kaluston, telttamajan rakenteen ja sisustuksen tulee olla materiaaleista mittoihin ja kultakoristeisiin kerubeihin. Jotta nämä tärkeät detaljit eivät unohtuisi – toki ne ovat tärkeitä kun on kyse ensimmäisen ilmestysmajan rakentamisesta – luvuissa, joissa tuo kaikki valmistetaan, kerrataan asia lähes samoin sanoin.

On myös kummallista, miksi Jumala valitsi juuri Israelin kansan, ja kohtelee muita, jotka myös ovat hänen luomiaan, vähäarvoisempina ja kiusaa heitä. Mikä tekee toisesta kansasta niin arvokkaan, että muut joutuvat väistymään asuinsijoiltaan heidän saapuessa luvatulle maalleen? Ja entäpä egyptiläiset? Tokihan faarao piti Israelin kansaa orjuudessa, mutta olisihan tuo päästänyt heidät pois, jollei Jumala nimenomaisesti olisi aina vain kovettanut faaraon sydäntä.

"Mutta Herra sanoi Moosekselle: 'Farao ei kuule teitä, että paljon minun ihmeitäni tapahtuisi Egyptin maassa.' Ja Mooses ja Aaron tekivät kaikki nämä ihmeet faraon edessä; mutta Herra paadutti faraon sydämen, niin ettei hän päästänyt israelilaisia maastansa." 2Moos. 11:9-10

Niin Jumala ihmisiä kohtelee, pitää huolen yhdestä puolimiljoonaisesta kansasta mutta sortaa toisia, lähettää herhiläisiä karkottamaan hivviläiset, kanaanilaiset ja heettiläiset pois mailtaan, sen sijaan että edes yrittäisi kertoa heille jumalallista sanaansa. Ja kuitenkin ihmisille antaa lain "Älä sorra äläkä ahdista muukalaista, sillä te olette itse olleet muukalaisina Egyptin maassa." 2Moos. 22:21

Näin käy kun alkaa lukea Raamattua lapsen ymmärryksellä. En vain tiedä, mitä ev. lut. kristityn pitäisi uskoa, millaista on oikea usko? Ihmisiä syytetään paljon uskonnollisuudesta, joka poimii vain rusinat pullasta. Mutta mitkä ovat oikeat säännöt? Raamatun luulisi olevan selkeä peruskivi uskon pohjalla, mutta mikä on se kristinuskon, edes meidän kirkkomme, oikea tapa lukea sitä. Toiset käskyt ovat hyväksyttyjä, toiset hylätään vanhentuneina kulttuurijäämistönä. Jumala on armo ja rakkaus, mutta toisten kansojen sadistinen kiduttaja. Tässä on yksi syy, miksi minun olisi vaikea kuulua kirkkoon, olla hyvä kristitty. En tiedä mitä pitäisi uskoa ja miksi, mikä on otettava kirjaimellisesti, mikä vertauskuvallisesti. Osaan toki uskontotunneilla omaksutut perusteet, kaikenlaiset käskyt ja tunnustukset, mutta nekin tuntuvat olevan pelkkiä manteleita ja rusinoita joulupitkonpäältä. Ja ilman sääntöjä uskominen on uskonnollisuutta, ei uskontoa. Tunnistan uskonnollisuuden itsessäni, pyhän kaipuun, jumalan kaipuun, mutten sille virallisesti hyväksyttyä kaavaa.

Tämän yön olen viettänyt kevyemmin, tai miten sen nyt näkee. Blogien lukeminen on kevyttä, mutta Hesarin sivujen eroblogit eivät ehkä aiheensa puolesta siitä helpoimmasta päästä. Pakottavat ajattelemaan taas, vaikken tahtoisi. Kuvittelen että asioita joita en ajattele, ei oikeastaan edes ole. Olen pahanlaatuinen hamsteri. Nyt ymmärrän myös käsitteen rebound, jota joku jo kommentoidessaan käytti. (typerä tapa: jos en ymmärrä jotain sanaa, olen kuin ymmärtäisin ja nyökyttelen vain, ja sitten ryntään myöhemmin sivistyssanakirjalle tai googleen. Sillä tavoin olen oppinut paljon ja säilyttänyt muka-fiksun olemukseni. Tuon vain jätin huomiotta, tähän saakka.) Toisinaan pelottaa. Pitääkö minun sortua joka ikiseen parisuhdemaailman kliseehen oppiakseni, ja opinko loppujen lopuksi kuitenkaan mitään?

2007-07-09T16:18:00.000+03:00

Säästä tulee mieliala. Täynnä harmautta, mitäänsanomattomuutta.

Pyydän rukouksessa intohimoa, asiaa johon heittäytyä, löytää mielekyyttä elää. Kirjoittaminen sujuu takellellen, tuskin ollenkaan. Mikään ei tunnu miltään, en osaa edes itkeä enää. Saati korkeampia tunteita, rakastaa tai vihata.

Minä tiedän, tämä on tavallista, harva ihminen tietää paikkaansa maailmassa. Mutta ei se lohduta, vaan luo toivottomuutta. Ihmiset eivät tiedä, eivätkä välitäkään tietää. Ovat tyytyväisiä tilassaan, jossa ei tunne mitään, ajattelevat sen olevan normaalia.

Kaikkein pahinta on välinpitämättömyys.

ei aika mene helminauhaan
hyviin hetkiin hyväiltävään
se kuiluun mustaan pisaroi
ja maahan imeytyy

Auttaisiko kirjallisuus? Tee ja vaniljaviinerit? Kävely jokirantaan? Lämpöinen suihku? Samankaltaisesta sielusta kumpuava musiikki?

Hetkellistä mielihyvää ehkä, ajankulua, mutta ei vastausta.

muistan kaiken tapahtuneen
kuin jonkun toisen tarinaa

Kaikenlaisia kulttuuririentoja

2007-07-08T20:28:00.000+03:00

Muistelma viikonlopusta, kuin jonkun toisen tarinaa:

Viime päivät ovat olleet sangen aktiivisia. Mieleltäni toki olen koomaillut melkoisesti liian vähäisen unen ja yleisen tunkkaisuuden vuoksi, mutta olen käynyt hämmästyttävissä määrin kaupungilla nauttimassa taiteesta ja ihmisten seurasta.

Torstaina suuntasin ystäväni kanssa kaupunkiin illan päämääränä CMX:n keikka. Liian vähät unet aiheuttivat hilpeyttä ja laiskaa laahustelua. Oulun baarikulttuuriin tutustuminen alkoi vallan lupaavasti: testasimme Adamsin innoittamana Pankalanktisen kurlauspommin sekä tilauksesta tehdyt raikkaat hedelmädrinkit. Eräs drinkinsekoittaja sanoi minun näyttävän tutulta ja kysyi käynkö paljon Nelivitosessa. Myönsin käyneeni jonkin verran (todellisuudessa kahdesti) ja mielessäni ihmettelin naureskellen: jos olen jo nyt tuttu kasvo, mihin tämä vielä päätyy? Vietimme myös todellista rotuaaripiknikkiä valkosipulipatongin, mansikoiden, viinirypäleiden ja valkohomejuuston kera. Puoli kahdeksan aikoihin siirryimme festivaalialueeksi muuntuneelle rotuaarille, jossa keski-ikäiset istuivat juomassa kaljaa. Tuntui aika eksyneeltä, kunnes Timo Rautiaisen lopetettua siirryin lavan edustalle odottelemaan ja pitämään itselleni paikkaa. Lavan reunassa on kotonaan ja tulee juteltuakin muiden samanmoisten kanssa.

Maj Karman keikka yllätti täysin. Ajattelin ottaa sen rauhallisesti nyökytellen, mutta sehän meni hemmetinmoiseksi hyppimiseksi. En ole Karmaa kuunnellut juurikaan, liiaksi samana toistuvaa säröjyystöä minun korviini. Keikalla kuitenkin toimi ja sain purettua sisälle patoutuneen raivon, jonka olemassaoloa en ollut ymmärtänyt. Soittivat aika paljon uusimman levyn sekä Sodankylän biisejä, joka onkin ainoa Karman levy jota olen varsinaisesti kuullut. Mukana on helppo huutaa, kun kertosäkeiden lyriikat jäävät yksinkertaisuudessan mieleen. Huh. Olen kai saanut liian vähän rokkia viime aikoina kun Maj Karmakin saa innostettua tuollaiseen.

CMX:ää odotellessa juttelin vierellä odottelevien kanssa. Oikealla puolellani oli eräs protupoika, joka ei tunnistanut enkä minäkään ensin ollut aivan varma, kunnes kysyin nimeään. Hänen CMX tuntemuksensa liittyi lähinnä ensimmäisiin levyihin, mutta jäi katsomaan keikkaa mielenkiinnosta. Vasemmalla puolellani oli bändiin perehtyneempi poika, jonka kanssa oli yhteinen kieli. Olimme samaa mieltä CMXn parhaista levyistä (Discopolis, Dinosaurus Stereophonicus ja Aion) ja juttelimme laulujen sanoilla. Hän oli moitteettomine asuineen kuin suoraan Pahasta ja myönsikin että alusvaatteensa ovat nahkaa. Keikan aikana hän poltti nautiskellen pikkusikareita ja Pyörivien sähkökoneiden hurmassa olimme kuristaa toisemme laulaen mielipuolisin ilmein: minä lopetan sinut.

Itse keikasta on vaikea sanoa mitään, niin kuin aina. Klubikeikan intiimiyden ja pimeän hurmoksen jälkeen CMX:n festarivetoihin ei pety, mutta tietää että bändistä on parempaankin. Kelpo rutistus tuo keikka kuitenkin oli: hikistä ja meluista, ihmiset pogosivat päälle niin että litistin vierustoverini, lauloin kuin saisin sillä sieluni pirut hengiltä, pyöritin päätä hämärtääkseni maailman. Vaihdoin katseita, ilveilin Jannen kanssa, ja Yrjänä lauloi: ota elämä vastaan kädestäni. Kesän settilista oli kronologisessa järjestyksessä etenevä ja sisälsi yllättävän paljon vanhaa. (Nahkaparturi, Tanssin jumala, Neljäs valtakunta, Veljeskunta, Manalainen, Ainomieli, Nainen tanssii tangoa, Kirosäkeet, Ennustaja, Nimetön, Taivaan lapset, Meidän syntimme, Pohjoista leveyttä, Melankolia, Palvelemaan konetta, Pedot + Kultanaamio, Matti ja Pyörivät sähkökoneet.)

Punksikermä oli huima, raivokas alku, en tarvinnut lämmittelyä syttyäkseni. Manalainen on tänä kesänä soinut muutenkin paljon, henkilökohtainen laulu, samoin kuin Nainen tanssii tangoa kaikessa uskomattomuudessaan. Ainomielen alussa Yrjänä näytti hämmästyvän pienehköstä yleisöstä lähtevää lauluaaltoa, minä ainakin hämmästyin, vaikka onhan se hitti. Ehkä ikärakenne oli sellainen, yleisö vietti hehkeintä nuoruuttaan 90-luvun alkupuolella. Kirosäkeet on aina ollut mieluisa ja Ennustaja oli hieno edustaessaan harvemmin kuultua osastoa. Meidän syntimme kiteyttää kovin paljon, muttei päässyt ihan täyteen kukkaansa tuolla. Ainoastaan Pedot ontui, ei pysynyt koossa kuin toivoisin, sillä parhaimmassa tapauksessa sen alku tuntuu räjäyttävältä. Encoren saattoi huhujen perusteella arvata, mutta olihan Matti livenä toki aika metkaa. On siitä niin monta vuotta puhuttu. Lopuksi Peippo heitti minulle pyyhkeensä, johon kuivata hikiset kasvonsa.

Perjantai valkeni karuna. Olin mustelmilla, lihakset jumissa ja ääneni menettänyt, kaiken antanut. En ymmärrä miten hajotin itseni niin täysin, yleensä kestän keikkoja ihan mallikkaasti. Yöllä tarkastelin tinnittäviä korviani, ne soivat a:ta, mikä on vallan kätevää, sisäänrakennettu virityskoneisto kaupan päälle.

Perjantai-iltana annos toisenlaista kulttuuria, Limingan musiikkileirin sinfoniakonsertti. Alttoviulistiystäväni oli leirillä, mikä antoi riittävästi syytä matkata naapurikuntaan asti. Soittivat Musorgskin Näyttelykuvia Ravelin orkestraationa ja Dvorakin 9. sinfonian Uudesta maailmasta. Vieläkin on hiukan vaikeaa käydä konserteissa miettimättä samalla itseään ja suhdettaan viuluun. Orkesterisoitto on se mistä pidin eniten, mitä eniten kaipaan. Näyttelykuvat olivat kuitenkin sen verran kiehtovia makupaloja, että niihin saattoi heittäytyä unohtaen ajatuksensa. Kananpoikien tanssi munankuoressa eli "tipuja helvetistä" oli nimensä veroinen, Kananjalkainen mökki sellainen, jota olisi varmasti hauska soittaa, haastava. Dvorak taas oli ennestään tuttu parin vuoden takaa Mieslahden musiikkileirin konsertista. Silloin yhdistin sen mielessäni vahvasti Silmarillioniin, maailman luontiin, valarin monenkirjavaan elämään Valinorissa ja osaksi haltioihinkin, erityisesti noldoriin. Yllätyksekseni sain osan tuosta tunteesta takaisin, pystyn edelleen näkemään vihreillä kummuilla tanssivan Vánan ja Lórienin puutarhat. Orkesterissa oli suloinen rastapäinen käyrätorvisti, jolla oli oranssi kravatti (!), sekä muitakin pitkätukkamuusikkoja. Käyrätorvistimieltymys on kai periytyvää, äiti on potenut sitä myös aikanaan, hassua. Konsertin jälkeen vietimme iltaa ravintolassa ja nauroimme tyhmiä, niin kuin kavereiden ja äitien kanssa usein käy.

Lauantaina vaihdoin musiikista teatteriin ja kävin katsomassa äidin ja tätini kanssa teatteri Kosmoksen Kirjoituksia kellarista. Esitys oli aika vaikea ihan vain Dostojevskin tekstin vuoksi, sitä täytyisi todella kuunnella. Mikään erityisen järisyttävä elämys tuo ei ollut, mutta oli mielenkiintoista nähdä, millaista nuorta kokeilevaa teatteria Oulussa on. Näyttelijäntyö parani toisella puoliajalla; hahmot, joita aluksi ei tahtonut oikein sietää, muuttuivat oikeastaan hyviksi, ehkä tyyliin tottuminen vei aikansa. Kannatti käydä, kaikenlisäksi mustikapiirakka kermavaahdon kera väliaikatarjoilussa oli hyvää, teehen poltin kieleni. Yleisöä oli kai 13 henkeä; ihmeteltiin, miksi oululaiset eivät käy pienemissä teattereissa. Luulisi, että edes alan harrastajia kiinnostaisi nähdä toistensa esityksiä. Virheiden, inhimillisyyden näkeminen opettaa, ja esitykset kuitenkin kokonaisuudessaan ovat aivan hyviä. Teatterin jälkeen suuntasimme marokkolaiseen ravintolaan, mikä oli mukavaa vaihtelua opiskelijan ikuiselle pastanjauhannalle.

Illaksi olin saanut kutsun hippijuhliin ystäväni luo. Bileteemana hippeys ei onneksi vaadi suurta ulkoista mullistusta, vaan pukeutuminen hoitui kämppisten vaatteita lainaamalla ja taittamalla kukkapenkistä koristeita hiuksiin. Juhlissa oli hyvää ruokaa ja seuraa, mikä yleensä takaa onnistuneen illan. Yllätyksekseni tapasin myös ykkösviulistipojan eilisestä konsertista. Torstai-illasta käheytynyt ääneni oli jo kohtalaisen kirkas, kunnes vietimme muutaman tunnin laulaen teemaan sopivia lauluja kuten Where have all the flowers gone ja Imagine akustisen kitaran säestyksellä. Teemukin äärellä silmät alkoivat painaa, kävelin kotiin puoli neljän aikaan sadetta vihmovassa yössä.

Sen jälkeen harmaus on vallinnut taivasta ja mieltä, mutta nyt, kun saan tämän kirjoituksen viimeinen loppuun, ovat pilvet väistyneet ja ilta-aurinko laskee kullaten naapuritalon väsyneenkeltaisen seinän.

2007-07-05T00:24:00.000+03:00

Loin Sivulauseen alablogin Sivulauseen resettikirja intohimolleni ruokaa kohtaan. Opiskelijakulinarismia ja muuta höpötystä, olkaa hyvät!

Sadan vuoden yksinäisyys tuli tänään loppuunluetuksi. Klassikkokirjallisuudesta on vaikeampi sanoa mitään kuin kirjoista, joita niin monet eivät tunne. Siihen nähden, että tuonpaksuinen kirja vei neljä päivää, joina ehdin tehdä kaikenlaista muutakin, olen tyytyväinen lukurytmiini. Joskus ote kirjoihin on hukassa, nyt lukeminen taas sujuu niin kuin sen kuuluu. Olen elänyt Macondossa, yksinäisyydessäni viime päivät. Uskomattoman eläviä, ihmeellisiä ja niin yksinäisiä ihmiskohtaloita.

Yksinäisyys on niin loputonta. Ehkä juuri siksi yksinolo ei ole ollut minulle ikinä vaikeaa; toisten ihmisten kanssa yksinäisyys on yhä olemassa, toisinaan jopa syvempänä tunteena. Yksin ollessaan kuvittelee kykenevänsä murtamaan maailmojen väliset rajat, kunnes taas koettaa kommunikoida toisen ihmisen kansa, tulee väärinymäretyksi ja väärinymmärtää, muistaa loputtoman yksinäisyytensä. En ole koskaan osannut puhua ihmisille, en niin kuin toivoisin osaavani. Harvalla ihmisellä myöskään on kykyä kuunnella.

Viisivuotiaana kirjoitin päiväkirjaani luettelon otsikolla "mitä voi tehdä yksin". Etsin sitä päiväkirjaa eilen, mutta löysin vain ekaluokalla täytetyn "minä-vihon", joka sai kyyneliin. Jokaisen piti kerätä vihkoon läheisten aikuisten kirjoituksia itsestään, terveen ja hyvän minäkuvan muodostamiseksi, oletan. Minun vihossani on vain äidin ja opettajan kirjoitukset, nekin riittivät.

Vanhoja tavaroita penkoessa myös eräs lapsuudessa hämmentänyt tunne selkeni. Oli nimittäin eräs minua vanhempi tyttö, josta en saanut katsettani irti. Päiväkirjassa nimitän sitä 'ihailemiseksi', mutta nyt myönnän, että ihastuminen olisi kuvannut tunnetta paremmin. En kertonut ihailustani kenellekään, päiväkirjallekin hieman varauksella, sillä se oli jotakin liian outoa, salassapidettävää. Kirjoitin päiväkirjaa jo silloin kuin jollekin lukijalle, esittäen hieman, mutta tätä tyttöä käsittelevässä kirjoituksessa on erikoista rehellisyyttä. (jonka seuraava kirjoitus koettaa mitätöidä sanoin "Mitäköhän ajattelin viime juttua kirjottaessa? Taisin olla vähän sekaisin päästäni.") Lapsena tyttöjen välistä ihastumista ei ollut, elin hyvin heteronormatiivisessa yhteisössä. Ihailua oli vaikea myöntää ääneen edes itselleen. En ole muistanut ihmistä tai tunnetta aikoihin, mutta vieläkin häneen nimeensä liittyy erityinen lataus. Enkä vieläkään tahdo kertoa hänestä erityisen tunnistettavasti, jotenkin nolottaa edelleen.

28.6.1999
"Sitten näin hänet tänään. Hän ratsasti tietä pitkin ihanalla hepalla, ihanissa vaatteissa, hiukset ihanasti ja istuikin vielä niin hienosti, hyvässä ryhdissä, selkä suorana. Kun katsoin häntä niin hän hymyili minulle niin ihanasti. Minulle tuli hyvä olo eikä ollut edes niin ikävä enää." --- "Oi mikä hymy!!!"

Kymmenvuotias sanankäyttäjä ei vielä huomannut 'ihanan' häiritsevää toistoa, mutta sai sentään tunteensa purettua. Hassua, miten yhtäkkiä pala menneisyyttä kirkastuu silmissä. Muistan, kuinka hän tanssi ja söin silmilläni jokaisen liikkeen, ilmeen, vartalonkaaren ja toivoin että hän katsoisi minuun, hymyilisi, näkisi minut. Niin pitkän aikaa olen unohtanut tuon tunteen, jonka silloin kielsin itseltäni.

Tuleeko tästä nyt seksuaali-identiteettinen mullistus? Turha odottaa. Olen aivan yhtä vapaamielinen kuin ennenkin ja rakastun ensisijassa ihmisiin, enkä sukupuoliin. Minun makuuni herkullisia naisia tuntuu vaan olevan harvemmassa kuin miehiä.

Kävin tänään kirkossa, josta löysin vähemmän pyhyyttä kuin toivoin. Kirkko oli päivän helteeltä suojaava varjo, jossa marmoripylväät hehkuivat viileyttään ja tuoksui vanhuus. Koetin rukoilla, en osannut; jumalani ei ole läsnä siinä valkoisessa ja kultaisessa salissa. Enemmän pyhyyttä on metsässä tai veden äärellä, Naakkaniemen pirtissä iltaisin kynttilä valossa.

Rahmaninovin 2. pianokonserton hidas osa on kauniimpi kuin muistinkaan.

Kuvitettu kesäkuu

2007-07-04T00:43:00.001+03:00

Iltalukemiseksi kirjeitä siitä mitä oli.

Soutelemassa kera keksien.

Yksi pieni pallo rommikrokanttia, kiitos.

Helsingin kauniit kasvot, avara meri.

Takaisin kotona, ilta öljylampun valossa.

Rakkautta ja vastarintaa Oulun katukuvassa.

2007-07-02T22:38:00.000+03:00

Olen väsynyt, mutta yritän rikkoa tyhjän paperin kammon, joka vaivaa taas aina blogin avatessa. Tästä päivästä voisi sanoa paljon, mutta tahdon vain pyyhkiä jokaisen sanan pois. Kun lukee liian älykkäiden ihmisten tekstejä, tuntee sanansa ja sanottavansa aika arvottomaksi. Pitäisi vain lukea lisää ja lakata kirjoittamasta, kun mistään en mitään ymmärrä.

Heräsin yhden aikoihin, en tiedä mitä herätyskellolle kaksi ja puoli tuntia aikaisemmin oli tapahtunut. Juuri ennen heräämistä CMX oli ollut meillä jatkoilla, olin keskustellut Nostradamuksen ennustuksista ja tanssinut (!) Y:n kanssa. Lähdin kaupunkiin ja huomasin kesän saapuneen Ouluunkin, ihmiset olivat liikkeellä elonilo silmissään. Hymyillä jaksaisi vaikka kuinka. Kirjastosta löysin kaksi lukiodiplomiteosta: Leena Krohnin Tainaron ja Bo Carpelanin Alkutuuli, muuta hakemani olivat lainassa. Hyvä niin, tarkoittaahan se, että ihmiset lukevat. Tällä hetkellä sylissäni on Sadan vuoden yksinäisyys. Kirjakahvilan myyjä tervehti kuin odotettua ja kysyi otanko kahvia. Vastasin myöntävästi ja menin ulkopöytään, aurinko paahtoi koettaen sulattaa vaatteet kiinni ihoon. Avasin Tainaronin, siellä luki: "Et ole paikassa, vaan paikka sinussa. Angelus Silesius " Haukoin henkeäni, tämä on kirjallisuuteen hukuttautumisessa kiehtovaa, loputtomat toisiinsa risteävät polut. "Vaikka luulin että tiedät / nyt tiedän että luulit / et ole koskaan paikassa / vaan paikka on aina sinussa" alkoi Turkoosi soida mielessäni. Kuusi lukua Tainaronia, kaksi mukillista maitokahvia ja sinihomejuustopasteija.

Päätin mennä Studiolle elokuviin, katsomaan Paljastavat merkinnät (Notes on a scandal). Cate Blanchet on kieltämättä niitä naisia, jotka saavat huokailemaan hymyillen, vaikka petyinkin häneen aluksi Galadrielin roolissa, sillä hahmo vaatii ihmisen rajat ylittävää kauneutta. Pidin elokuvasta, se sai taas ajattelemaan yksinäisyyttään ja sielunsiskonsa kaipuuta. Tunnistin itseni päiväkirjalleen avautuvassa Barbarassa, vaikken olekaan psykopaatti kuten hän. Inspiroiva ja ahdistava elokuva.

Näen itseni yksinäisissä, vanhoissa naisissa.

Olen väsynyt. Lauseeseen kiteytyvät kaikki sävyt, joita en saa sanoiksi.

Kotona kaaoksessa

2007-06-29T21:20:00.000+03:00

Tuntuu hirveän hyvältä palata taas kotiin. Voin todella sanoa kotiin, sillä sellainen olo tästä talonpahaisesta tulee sydämeen. Pihallamme kukkii juhannusruusu ja jokin ihana punakukkainen pensas, jonka juurella näkyy olevan pyyhe. (sic) Huoneessani on selvästi vietetty aikaa, lattialla lojuu patjoja, stereot ja popcornia, sekä cd-levyjä ympäriinsä. Annoin toki luvankin käyttää huonettani hyväksi. Viherkasvini ovat elossa, tosin vääntyneet kovasti valoa kohti eli kasvaneet kieroon. Tietokoneeni ei ole mystisesti korjaantunut, joten elelen kämppisten armon varassa. Tietty solidaarinen asenne omaisuuden suhteen toimii tässä talossa. Postia oli tullut ihana läjä, kaikkea hauskaa kuten julkaisusopimus ja myöhäisenä synttärilahjana Rahmaninovin toinen pianokonsertto. Toisia asukkeja ei näy missään, mikä nyt ei ole yllätys puoli kymmenen aikaan perjantai-iltana, varsinkin kun kaksi on Puolassa festareilla ihailemassa Björkiä.

Kotona ollaan, huokaan onnellisena kuin eräs hobitti, lajitoverini.

Junamatka oli sangen viehättävä myös, lähtö ei aivan. Sain nukuttua huonosti, yöllä mieltä vaivasi jokin aivan arkistressin kaltainen, kaikki tekemättömät asiat ja paineet kiersivät päässäni, vaikka yritin vakuutta itselleni että nyt on loma, ei mihinkään kiire, enkä keskellä yötä voi kuitenkaan tehdä mitään, täytyy odottaa aamuun. Lopulta joskus neljän jälkeen sain mieleni rentoutumaan tarpeeksi, Yrjänä luki runoja korviini ja annoin sanojen soljua pääni sisään - aamulla heräsin yhdeksän aikoihin kaksivuotiaan itkunpuuskaan, joka laannnuttuaan vaihtui kolmivuotiaan aamuraivareihin. Ah, mitä lapsiperheen auvoa! Lähtiessä tuli luonnollisesti hirveä kiire, enkä ehtinyt siivota tarpeeksi tai tarkistaa onhan kaikki omaisuus, jota olin varannut neljän viikon matkalleni ihan liikaa, pakattuna. Taksinvälitys ei meinannut vastata ja olin varma että myöhästyn junasta. Vielä matkalla rautatieasemalle sydän hakkasi vimmatusti, lähinnä siinä pelossa että jätin kaiken talossa levälleen. Astuin junaan samalla hetkellä, kun taivaasta puhkesi upea ukkossade, ja hengitin syvään. Olo rauhoittui vähitellen, matkan Haukivuorelta Kuopioon teleporttasin unimaailman kautta ja herättyä oli melkoisen epätodellinen olo.

Matkustan nykyään paljon ravintolavaunuissa, sillä niissä voi tarkkailla ihmisiä. Tilasin ison kahvin ja asettauduin lukemaan elämänkatsomustietoa; se on aine, jonka opiskelu sujuu junissa ihmeellisen hyvin, vaikka keskellä kesää. Istuin korkealla baarityyppisellä jakkaralla pöydän ääressä, pleksin takana muutaman pöydän päässä vastapäätä istui oluttaan nauttiva nuorimies. Sarjakuvapiirtäjän näköinen, mutta tiesin ettei se voi olla, kun ei sillä ollut luonnoslehtiötä edessään. Sillä tottakai sarjakuvapiirtäjät piirtävät joka paikassa, ainakin sellaisissa kuin pohjoiseen menevän pikajunan ravintolavaunu, jossa voi nähdä vaikka kaunissilmäisen hipinretkun kahvimukinsa äärellä. No, jos ei sarjakuvapiirtäjä niin elämäänsä hiukan ahdistuneesti pohtiva sateeseen tuijotteleva humanisti ainakin. Luin et:tä, annoin silmien lipua surullisen kotoisessa, sateisessa avohakkuuaukioimaisemassa ja toisinaan hänen silmissään. Kahvin loputtua tuhlasin hiukan jopa Beleg Vahvajousen nimikkosiideriin. Kun sain sarjakuvapiirtäjän pitkällä katseella sulamaan kunnolliseen hymyyn, olin onnistunut. Ihmisten hymyilyttämisestä tulee lämmin olo. Ajattelin lähteä omaan vaunuuni, olihan työni ravintolavaunussa tehty, mutta hän pyysikin minua pöytäänsä istumaan. Loppumatka lähes Sukevalta asti kuluikin elämästä jutellen.

Sarjakuvapiirtäjä paljastui luonnontieteilijäksi, tarkemmin ottaen matematiikanopettaja-opiskelijaksi. (Turkulainen mustasukkaisuuskohtaus loppukoon viimeistään tähän, välillämme ei ollut mitään sellaista kiinnostusta.) Puhuin totta, enkä valehdellut ikääni kuten yhden kerran tein bussimatkalla Joensuuhun saman tyyppisessä tilanteessa, sillä miksipä olisin muuta kuin nuori lukiolainen. Puhuimme opiskelusta, lähinnä matematiikasta tietenkin ja vähän uskontosuhteesta ja Suomussalmesta ja festareista ja kaikesta yleisluontoisesta, mistä nyt kaksi opiskelijaa puhuvat, joita yhdistää lähinnä sama juna ja määränpää. Sarjakuvapiirtäjän partakin osoittautui pelkäksi kesäduunari-parraksi ja oli siis pelkää humanistityttöjen hämäystä. Matka sujui rattoisesti ja hän ystävällisesti tarjosi minulle siiderin, kuten baareissa tms. usein (no tämä oli jo ainakin kolmas kerta) yksinäisenä tuppaa käymään. Asemalla erosimme kevyesti hymyillen ja kättä heilauttaen. Joskus elämät vain hipaisevat toisiaan tällä tavoin ja se juuri on yksi elämän hienoimmista piirteistä; voi tavata ihmisen, syventyä hänen tarinaansa hetkeksi, saada ehkä jonkin uuden ajatuksen niitä vaihtaessaan, ja sitten kadota pois. Sellaista on mielikuvieni hyvissä baareissa, ei mitään kiimaista parittelukumppaninetsintää vaan keskustelua, filosofointia, elämää.

Toiset harrastavat siistejä juttuja, minä harrastan vain noloja juttuja, kuten kirjoittamista. Kirjoitan noloja runoja, kirjeitä ja, kaikista pahinta tietysti, blogia. Ei, kyllä runot voittavat bloggaamisen noloudessaan. Ei siinä sinänsä mitään, kaikkihan kirjoittavat noloa lyriikka pöytälaatikkoon, mutta useimmat myös ymmärtävät pitää sen siellä, eivätkä lähettele keskeneräisiä raapustuksiaan mihin tahansa kilpailuihin "huvin vuoksi." En tiedä, kai sitten saan itseni nolaamisesta jonkinlaista mielihyvää, sen verran usein sitä teen. Kirjeet ovat yksi pahimmista myös, jos niitä lähettelee väärille henkilöille. Sanoja paperilla ei saa enää tekemättömiksi sen jälkeen kun ne ovat toisella puolen Suomea toisella henkilöllä. Takkatuli tuskin kutsuu kirjeitäni vastaanottajien luona, vaikka sitä toivoisinkin. Onneksi en sentään nolaa itseäni bändin kanssa, tällä hetkellä.

Kirjoittaminen ja laulaminen on kuin olisi ihmisten edessä alasti. Se on pirun noloa, mutta kuitenkin siinä on tiettyä puhtautta, rehellisyyttä. Tällainen minä olen, tässä on kaikki mihin kykenen, kertovat typerät runot ja epävireinen laulu. Jos en kelpaa alastomimmillani, rehellisimmilläni, milloin sitten? Mitä väliä on sillä muovisella pinnalla, joka peittää nolot jutut alleen?

Olen miettinyt taiteen tehtävää maailmassa, koettanut kirjoittaa ajatuksiani auki haparoivin sanoin, mutta eihän siitä tule mitään kaunista taikka hyvää. Lukekaa Leena Krohnia, se voi auttaa. Vain tämän sanon, tiedän: Taiteet ja filosofia lievittävät yksinäisyyttä, luovat intersubjektiivista maailmaa välillemme, luovat yhteistä todellisuutta. Auttavat kestämään elämän ristiriitaisuutta. Auttavat näkemään elämän rujon kauneuden.

"Pelko ja rakkaus ovat toistensa vastakohdat" hän sanoi. Olen miettinyt tätä, mutten ole samaa mieltä.

Rakkauden vastakohta on luullakseni välinpitämättömyys. Sellainen välinpitämätön kylmyys, jolla voi murhata toisen ihmisen, vaikka hänen silmistään hohkaa elämänjano ja maailmankaikkeuden äärettömät mysteerit. Toisen ihmisen kasvot, silmät, peilaavat aina omia tunteita. Rakkaudeton ihminen kykenee katsomaan niihin ja tappamaan silti, hänen tunteensa ovat kuolleet.

Pelko taas on pohjatunne. Pelko kytee vielä, kun muuta en enää tunne. Pelko aamua, muiden kasvoja, omaa itseään kohtaan. Pelko ja palelu: mielentila, johon aina palaa. Pelon vastakohta on ehkä mieletön elämänhalu, suunnaton uhkarohkea heittäytyminen elämään, tai mihin tahansa asiaan, miettimättä mahdollisia seurauksia. Tiettyä välinpitämättömyyttä sekin on, piittamattomuutta itsestään.

Ahdistavimpia ovat ne hetket, kun ei enää edes pelkää. Tunne siitä, ettei edes kuolemisessa olisi mitään mieltä, se ei vapauttaisi mistään, sillä elämä itsessään on aivan yhtä merkityksetöntä kuin olisi lakannut olemasta.

Ehkä hän tarkoitti rakkautta ja pelkoa suppeammin, tiettyyn objektiin kohdistettuna. Siltikään en ole vakuuttunut. Rakastan elämää, vaikka pelkäänkin tiettyjä puolia siinä. Eikö samoin voi olla ihmistenkin kanssa vai kuuluuko rakkauteen ehdoton heittäytyminen, itsensä suojattomaksi jättäminen? Siksikö en osaa rakastaa, kun minussa asuu aina pelko? Pelko, joka oli minussa, kun synnyin suunnattoman kirkkaaseen loisteputkivalojen maailmaan itkien, ja pelko, joka varmaan valtaa minut hetkeä ennen tämän elämän loppua, pelko mahdollisesta ikuisesta jatkuvuudesta. Vai olisiko lopussa sittenkin rauha?

Keskikesän ihmeet huomaa, kun on ollut kuukauden poissa: keittiön ikkunan edessä on syreeni täydessä kukassa! Enhän edes tiennyt, mikä puu siinä oksiaan ojentelee.

Menen viettämään iltaa Mekaanisten lintujen puistoon, vihdoinkin, sekä hellekesään kuuluvaan Rahmaninovin suojiin. Otan lämpimän suihkun nauttien hanasta virtaavan veden helppoudesta, keinotekoisuudesta. Syön, jos löytäisin vaikka nuudelipaketin, jääkaapissa näytti autiolta kuin se heijastaisi vatsani tunteita - toivoisin tuon peilin toimivan mieluumin käänteisesti verrannollisena.

Niin, mainitsemani raskaustesti, (joka ei aiheuttanut minkäänlaista kohua, mitä tietenkin hain, harmi) oli onnellisesti negatiivinen. Oma hormonituotantoni ei siis vain vielä, pillereiden jälkeen, toimi normaalisti, mistä kai pitäisi hiukan huolestua, mutten jaksaisi. En varsinaisesti voi sanoa välittäväni siitä, kypsyykö sisälläni munasolua vai ei. Kunhan vaan saa varmuuden, ettei kypsy vauvaa.

Olisi ollut kovin ikävää joutua kemiallisesti lopettamaan tuo ihmisenalun elontaival, minkä tosin epäröimättä olisin tehnyt. Ei lasta tähän elämäntilanteeseen, ei ehkä mihinkään elämäntilanteeseeni. Kenellekään ei ole hyväksi saada äidikseen väsynyttä opiskelijaa, joka ei tiedä mitään elämästä. Vauvan minä voisin ottaa, tuntuisi niin hyvältä pitää lasta rinnoillaan, olla äiti pienelle nyytille. Mutta vanhemmaksi, kasvattajaksi minusta tuskin olisi koskaan. On se nyt helvetti, että pitäisi koettaa kasvattaa kunnollinen ihminen ja käyttää siihen parikymmentä vuotta elämästään, vain jotta tämä pääsisi itse tekemään samoin. Sitten miettiä, että täsäkö se oli? Tästäkö löysin itselleni tarkoituksen elää?

Ennen ajattelin, että jos haluan yhtyä toiseen ihmiseen, täytyy minun myös olla valmis saamaan lapsia jos niin käy, koska sitä vartenhan tuo homma biologisesti on. Aika raakaa viisitoistavuotiaalta itseään kohtaan. Nyt näen itselläni oikeuden nauttia seksuaalisuudestaan ilman lapsia, jos niin haluan. Toiseen yhtyminen on ennen kaikkea nautinnollista puuhaa, enkä tahdo siitä kieltäytyä vaikken lasta ehkäisyn pettäessä pitäisikään. Ei sitä kukaan ajattele kuukautisten aikanakaan että taas meni yksi hyvä munasolu hukkaan, yksi mahdollisuus uuteen elämään. Ei se paljoa sen isompi mahdollisuus elämään ole hedelmöittyneellä soluyhtymälläkään.

Ehdin myös Naakkaniemessä tarkkailla kahden nuoren lapsiperheen eloa hiukan, enkä osaa nähdä itseäni siinä vanhemman roolissa unohtamassa itseään. Kun on lapsia, ei taida enää olla aikaa ajatella ihmisenä oloaan, ei aikaa ahdistua eksistentiaalisesti, kuten meillä nuorilla on vähän väliä tapana. Unohtaa niin helposti sen ulottuvuuden, mikä elämässä on arjen ulkopuolella. Ehkä se on sitten oikeaa elämää, kuka tietää. Ehkä siinä ihminen tuntee olevansa tarpeellinen, elävänsä kuten kuuluu, kuten jokainen äiti jo vuosituhansia aikaisemmin. Empiirisen tutkimukseni mukaan tiedän myös, mitä vanhemmat tekevät kun lapset ovat nukkumassa: he istuvat hetken rauhassa ja syövät herkkuja, kuten lakuja, suklaata tai keksejä, joita ei voi samalla tavoin syödä lasten nähden. Mutta lapsettomatpa voivat syödä herkkuja milloin vain!

Ääh, saisin varmaan kaikki vanhoilliset ja lapsettomuudesta kärsivät ja lapsiperheet kimppuuni tällä kirjoituksella, jos minulla olisi vähänkään isompi ja väärin ymmärtävämpi lukijakunta. No, te tiedätte, että pidän lapsista, enkä pidä alkavaa elämää mitenkään halpana tai kevyenä juttuna, ja että arvostan sellaista vaivannäköä, millä perheitä perustetaan ja pidetään koossa.

Vitunmoinen festari-idea

2007-06-28T17:47:00.000+03:00

RaKastelirock

elokuun taitteessa meijän kämpillä;
-autotallipunkkia
-olohuone etnoa
-kitaraballadeja
-pihaperformansseja
-improvisaatiota
-kasa kaikenmoisia kyhäelmiä

kaikkea iskelmäprinsessa Tuulikki K:sta improvisaatioteatteri Rivoihin Mammoihin sekä kantelepunkista Kaija Koo-covereihin ja Nipple Connectioniin.
kaikki tervetulleita esiintymään ja myös "oikeita yhtyeitä" vastaanotetaan mielellään!

-sauna 35
-kaljaa
-kilpailuja
-iloinen mieli
-päihteitä, pändejä ja vitusti viinaa :D

teltta mukkaan ja leiri pystyyn takapihalle!
Oujee, mitä sanotte?! naapureilta ei kysytä, kai nyt jokainen saa rumpujaan paukutella päiväsaikaan ja iltaisin fiilistellä.

//Tekstistä kiitos Annaliinalle, kopioin sen suoraan ja luvatta myös tänne. Idea-asteella siis vielä, mutta mitä todennäköisimmin toteutuvana ideana. Uuh. Kunhan äänenvoimakkuus pidetään kohtuullisena ilta-aikaan, ei pitäisi syntyä edes ongelmia. Hypin henkisesti innosta.

2007-06-26T15:03:00.000+03:00

Juhannus meni hajoilun ja hurmoksen merkeissä. Ihanaa siis.

Blogimaailmaan palaaminen on rentouttavaa. Niin paljon luettavaa, toiseutta, mielenmaailmoja. Alan pian olla kaupunkikypsä, huomaan vähitellen kyllästyväni pääni sisäiseen todellisuuteen ja yritän taas kommunikoida muiden olioiden kanssa. Kirjoitan kirjeitä, luen kirjeitä. Luen kirjoja ja puhelen ystävieni kanssa. Vain toisten ihmisten kautta voi kyetä näkemään itsensä.

Luen Torsti Lehtisen kokoamaan kirjaa eksistentialismista, tai eksistenssifilosofiasta, kuinka vain haluatte. Karl Jaspers on käsittämättömän inspiroiva. Miksi tästä tyypistä ei kerrota lasten filosofiankirjoissa (lue: lukion oppimäärässä) mitään?

Voisin alkaa meditoimaan, saavuttaakseni mystisiä kokemuksia kaiken olevaisen tuntemisesta ilman päihteiden avustavaa voimaa. Kahdesti tiedän sellaista olleen, mutta tunnetta josta ei enää myöhemmin saa kiinni, on vaikea muistaa, mahdoton kuvailla.

Lähden ostamaan raskaustestiä. Aika dramaattista, vai mitä?

Terveisiä kesästä

2007-06-19T14:08:00.000+03:00

Ensimmäinen kosketus nettiin yli viikkoon. Tällaisesta verkottomuudesta lienee jo monta vuotta. Kirjaston yleisökoneeseen turvaudun pankkiasioiden vuoksi, aivan täysin on hankalaa erakoitua.

Naakkaniemessä on juuri niin ihanaa kuin ajattelinkin. Päivät soljuvat eteenpäin eikä mihinkään ole kiirettä. Ruuanlaittokin on oikea prosessi, alkaen puiden kantamisesta, edeten hellan epätoivoiseen sytyttämiseen tuohen, pahvin ja sanomalehtien avulla ja vihdoin rauhalliseen odoteluun kuunnellen tulen rätinää ja kiehuvan veden kohinaa. Kukaan ei sano, milloin pitäisi herätä, syödä tai mennä nukkumaan. Ei tarvitse kantaa vastuuta kuin itsestään, ei suunnitella kuin omaa eloaan. Yöllä kuulee lehtopöllön huhuilua ja kuovien huutoa, kynttilät lepattavat ikkunasta tulevan ilmavirran mukana ja luen (blogien puutteessa?) salaa vanhoja kirjeitä, tunnen esivanhempieni elämästä pieniä elintärkeitä yksityiskohtia.

Ei elämää siellä voi tiivistää sanoiksi. On hyvä olla, enkä tarkoin tiedä miksi. Mieli lepää.

Serkku kävi perheensä kanssa viime viikon lopulla, oli mukava tavata ja lapsienkin kansa tulin molemminpuolisen alku-ujostelun jälkeen hyvin toimeen. Kävi myös ilmi, että googlaamalla talon nimeä, päätyy ensimmäiseksi blogiini, mitä en olekaan tullut ajatelleeksi. Se on vähän hämmentävää, mutta toisaalta, kun tiedän ihmisen lukevan blogiani, tiedän hänen tietävän paljon sellaista, mitä en ääneen sanoisi. Lukijalle ei tarvitse, eikä voi, kasvokkainkaan esittää olevansa muuta kuin oma typerä, lapsellinen-aikuinen itsensä. Yhtäkaikki, oli mukavan helppoa istua serkun kanssa iltateellä jutellen ja hiljaisuudessa. Ymmärsin, että juuri me tulemme olemaan se seuraava Naakkaniemen sukupolvi. Pian olemme aikuisia kaikki.

Helsingissä oli hämmentävää. Nukahdin junassa ja yhtäkkiä olin heitettynä rautatieaseman ihmisvilinään neljän aikaan perjantairuuhkassa. Kävelin espalle ihmettelemään ja lukemaan mukaan nappaamaani karttaa, sillä pääkaupunkimme mielikuvakartta on päässäni aivan onneton. Iina myi mansikoita Iso Roballa (osaan sanoa kuin stadilaiset ikään) ja kävin ostamassa Likeltä Daniel Harmsin Ensiksikin ja toiseksi sekä Stupidolta CMXn uuden sinkun, sillä halusin päästä Mekaanisten lintujen puistoon. Söin jäätelöä Kaivopuistossa, ison pallon rommikrokanttia ja lueskelin aurinkoisella kalliolla. Siellä Helsinki tuntui ihan hyvältä, ei liian isolta vaan käsitettävältä. Kesäkino ei ollut auki, menimme piknikille ja jouduimme lintujen piirittämäksi, sitten istuimme penkillä ja Iina luki minulle sadun Ylvaliista, kunnes raitiovaunuilimme Kallioon nukkumaan.

Leiritapaaminen oli kovin mukava, vaikka meitä olikin aika vähän. Jänniä ihmisiä, heidän kanssaan osaa olla vaikkei ole nähty pitkään aikaan. Ovat niin lähellä ja kuitenkin kaukana. Pälyilyä ja hymyjä, naurunpurskahduksia riitti. Piileskelyä portaiden alla ja omena-ruusu teetä. Larin luona on paras tähän mennessä löytämäni kirjahylly, ainakin jos parhaus määrittyy 'ai tuokin klassikko jonka tahtoisin lukea'-tuntemuksen mukaan. Saunomista, höyryäviä ihoja kesäyössä ja juttelua elämänmenosta. Hiljainen aamuteehetki ja hillovoileipiä; niin paljon kaikkea muttei kuitenkaan mitään. Luumupuusta voi syksyisin poimia sangollisen luumuja päivässä.

Yöllä kohtasin taas pimeyttä, kaupunki laukaisi merkittyksettömyyden tunteen. Elämällä ei tunnu olevan päämäärää, ei mitään tarkoitusta. Kuulun samaan kasvottomaan massaan, joka vaeltaa pitkin katuja suorittaen jotain aina niin tärkeää ja kiireistä tointaan. Olen väsynyt siihen, niin väsynyt, haluan kuolla, haluan kuolla, kuulen höpinäni näinä sanoina. Pitäisi elää sydämellään, muttei löydä sitäkään. Ei minusta ole pelastamaan maailmaa, kenenkään, edes omaani. Ahdistus kuitenkin helpottui päästessäni takaisin tänne, ja löytäessäni taas tunteeni, rakkauteni elämään. Pelottavaa vaan, kuinka jaksan, jos kaupunki suoraan saa aikaan sellaisen pimeyden?

Ymmärsin, että viikkoja jatkunut yskä on vain pala hajoavaa taivasta kurkussani.

Menen lämmittämään saunaa, Alex tulee illalla jakamaan hiljaisuutta kanssani.

2007-06-09T20:34:00.000+03:00

Lähden huomenna kesäpaikkaamme erakoitumaan, joten päivitystaukoa tulee hetki jos toinenkin. Välillä bloggaajan voi bongata myös Helsingissä; Iina uhkasi viedä minut kesäkinon yönäytökseen, jossa on viiniä ja vilttejä, joihin kääriytyä romanttisesti, ja lisäksi pääsen leiritapaamiseen, melkein päivälleen 3 vuotta protuleirimme loppumisen jälkeen. Soittaa minulle voi ja mieluusti myös lähettää kirjeitä, ne kruunaisivat aikamatkani sadan vuoden taa. Lupaan vastauksen.

En muistanutkaan millaista mökkimatkailu perheen kanssa on. Valoisa kesäyö ajatuksineen valvotti minua melkein neljään viime yönä, herätys oli kahdeksan aikaan. Olin kuitenkin vallan hyväntuulinen ja rauhallinen verrattuna vanhempiini. Ensin isä tympääntyi kun olimme hitaita ja lähti mitään sanomatta paikalliseen kuppilaan aamukahville. Sitten äiti tympääntyi, kun isää ei näkynyt missään ja puhelinsoitto paljasti tämän olevan kahvilla. Kun vihdoin pääsimme kaikki kolme, Mummu ja Hakkeri autoon ja saimme peräkärryn kiinni, oli äiti jo harmissaan kun oltiin hänen ajattelemastaan ajasta puoli tuntia myöhässä. Isä alkoi huomauttelemaan äidin ajotavasta, ja siitäkin saatiin sanailua syntymään. Se oli jo paha merkki: yleensä autonajosta ei synny kiistelyä, sillä äiti tietää olevansa väärässä; isä opetti kaupungissa autokoulunsa käyneen äidin todella ajamaan 25 vuotta sitten. Sadan kilometrin ajelu pohjoiseen rauhoitti onneksi kumpaakin.

Mökki on turvallinen. Vaikka koko muu maailma muuttuu ja mullistuu, mökki on aina entisellään. Kun astuu sen pihaan tuntuu, kuin ei olisi ollutkaan poissa. Siellä tuoksuu mökiltä, raikkaalta ja vapaalta pohjoisen ilmalta. Naavaiset puut ovat ilmanlaadusta samaa mieltä. Hetken jälkeen itsekin tuoksuu ihan mökiltä: hiekalta, sääskimyrkyltä ja savulta. Ladoin puita liiteriin ja kävin Hakkerin kanssa lenkillä katsomassa Iikoskea, söin ja huidoin itikoita kuin etelänmies. En tiedä, miltä eteläsuomalaisesta tuntuu karuilla mäntykankailla. Ymmärtääkö sen maiseman kauneutta, kun ei ole siinä kasvanut? Minähän olen aivan huumaantunut etelän vehreissä lehdoissa, jotka kukkivat rehevinä, mutta kuitenkin täällä kanervan, suopursujen ja lakankukkien keskellä eniten kotonani. Vieraiden paikkojen kauneus huumaannuttaa eri tavalla, laajentaa silmät ja pakahduttaa, kotimetsässä vain tuntee koko sydämellään, vartalollaan, että kuuluu tähän maisemaan.

Sehän tässä pelottaakin, että viimeisetkin kodit viedään. Mökki on vuokratontilla retkeilyalueen keskellä, tiedätte miten siinä käy. Vuoteen 2012 on armonaikaa, sen jälkeen ei ole enää Torkonmajaa, johon on jokainen vieras tervetullut. Sitten on lapsuudesta jäljellä enää Naakkaniemi, johon paeta kovaa maailmaa. Ei pitäisi kiintyä taloihin, pakkoihin, näin kovin, se tietää surua. Niin kuin kiintyminen aina.

Yön tunteina mietin eroa, taas kerran.

En vain usko, että sen täällä purkaminen kenellekään tekee hyvää. Tulen surulliseksi, jos joku väittää että eroaminen oli minulle helppoa. Varmasti helpompaa kuin toiselle, mutta vaikeaa kuitenkin. Ei ole helppoa päästää irti turvasta, tiputtautumaan, se vaatii jonkinlaista rohkeutta, varmuutta, toivottomuutta. Kuilua jättäjän ja jätetyn välillä vahvistaa se, ettemme tiedä, millaista on olla se toinen osapuoli. Emme ilman kokemusta voi ymmärtää, ja ensimmäisen vakavan suhteen jälkeen, sitä kokemusta ei kamalasti ole. Annamme toisillemme liian vähän armoa.

En väitä olevani hyvä ihmissuhteissa. En taatusti täytä yleisiä hyvän ystävän tai rakastetun vaatimuksia, olen liian itsekeskeinen, itsenäinen siihen. Koetan vain kohdella ihmisiä niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Aina se ei riitä, joskus toisilla on hyvin erilaiset tarpeet kuin itselläni. Jossain määrin osaan sopeuttaa, en minä ole mikään kompromissiton ihminen. Muttei elämä voi olla pelkää kompromissia, luopumista, ei sellaisesta kukaan nauti. Koetan vaatia toisilta vain saman verran, tai vähemmän, kuin itseltäni. Yleensä vähemmän, toiset ihmiset saavat harvoin vihaani osakseen, toisin kuin minä. Enkä minä edes osaa vihata. Pelätä vain ja sanailla kyllä, ärsyyntyä ja ärsyttää.

En minä pyydä mahdotonta, en odota täydellistä elämää. Pyydän vain, että minut hyväksyttäisiin kokonaisena, kaikkine kirahveineni.

Se on omituista, miten vähän kolmen vuoden suhteesta muistan. Etten enää muista miltä tuntui syli tai suudelma, miltä näyttivät silmät, hymy. Muistan alkuaikoja, tietenkin, niitä huimaavia ihastumisen ja rakastumisen aikoja. Viime kesä on jo melko kalpea haamu. Silloin riideltiinkin, vaikka eihän me mitään riidelty, mökötettiin mykkinä vain eikä koskaan puhuttu tarpeeksi. En muista, miltä tuntuivat yhteiset hyvät hetket, mitä tapahtui. Enkö todellakaan muista vai kiellänkö ne itseltäni? En tiedä, mutta omituisen tyhjältä se aika tuntuu nyt.

Ensimmäisenä Oulun vuotena eli kai niillä puolillani, joita hän minulta toivoi. Olin kaukana ystävistäni eikä uusia ollut, elin yksinäni kahden hengen soluasunnossa. Oli koulu, ruuanlaitto ja hän. Tasaista elämää. Ehkä unohtui, että olen vielä nuori, kaipaan ystäviä, hulluttelua ja juhlia. Pidän elämästä joka sykkii. Kun vietin päättäjäisiä ystävieni kanssa Suomussalmella, oli se "teinien kännäystä". Minun olisi pitänyt olla jotain muuta, todellisuus ja odotukset liukuivat liian kauas toisistaan.

Entä nyt?

Ei minun ollut tarkoitus lähteä rakentamaan uutta suhdetta. Kaipasin vapautta ja yksinäisenä vapaus on helpompaa. Rakastuin kuitenkin.

kuka ihmisten kuningas on tunteidensa valtias?
kuka viisauden rakastaja rakkautensa ruhtinas?

Entiseni mielestä toistan vain samaa kuviota. Sitä minäkin pelkäsin, toistavani vain samaa, rikkovani ihmisiä kerta toisensa jälkeen. En kuitenkaan usko siihen. Sillä mikä on samaa? Toinen ihminen, toinen elämäntilanne, kokonaan toiset lähtökohdat, erilaiset tavat käsitellä asioita, ja jopa minä olen kasvanut, muuttunut, oppinut jotakin. Täytyy uskoa että voin vielä rakentaa jotakin hyvää, voin vielä rakastaa. Voin perustaa suhteen rakkaudelle ja vapaudelle. Eikä se, että olen rikkinäinen ja epätäydellinen voi tätä kaataa. Tottakai minua pelottaa, en uskalla vielä täydestä sydämestäni luottaa että tästä tulisi mitään, en tänä iltana. Mutta kuitenkin sydän hyppii ja visertää: luota, usko, toivo, rakasta.

Elämän suuria kysymyksiä

2007-06-09T02:42:00.001+03:00

Qstockiin vai Kontumiittiin?

Von Herzen Brothers, CMX ja Martikaisen Jarkko vai uusia ihmisystäviä, yhteisöllisyyttä ja yhteissaunaa?

55 euroa, ilman matkakuluja vai 32 euroa + matkakulut etelään?

"Rahat vai kolmipyörä... rahat vai kolmipyörä... ?"

Taidan valita Konnun. Qstockiin toki voisi päästä ilmaiseksi töihinkin ja nähdä bändejä. Ja nähdä kaikkia Oululaisia tuttuja ihmisiä. Miitti taas luo syvempiä ihmissuhteita, kotiuttaa foorumille ja lisäksi kuulostaa pirun hauskalta. Festareitahan tulee ja menee.

Tällaisiinko olennaisiin pohdintoihin käytän valoisat kesäyöt?

"Katsokaa, osaan ajaa ilman päätä!"

2007-06-08T23:48:00.000+03:00

Joka kerta, kun tulen kotiseudulle, pyörivät mielessä samat aiheet: historia ja tulevaisuus. Mistä olen tullut ja minne oikein olen menossa? (Maasta maahan, sanovat viisaat.)

Selailen olemassa olevaa opintotarjontaa, sillä en varmasti malta hakea pelkästään ranskan kääntäjäksi. On hirmuisen paljon aloja, jotka olisivat ihan mielenkiintoisia, mutta se ei kai riitä. Mistä tietää valitsevansa oikein? Ennen kaikkea luotan tunteisiini, tässäkin asiassa.

Kun katson itseäni kymmenen vuoden kuluttua, tai ehkä viidentoista, näen työhuoneen tietokoneineen, selällään nauravine kirjoineen, muistiinpanoin sotkettuine papereineen, likaisine teekuppeineen. Ainoa työ, johon osaan itseni kuvitella, on kääntäminen. Se on pelottavaa. Kääntämiseen ihastuminen johtuu ennen kaikkea tästä. Lisäksi kärsin pahasti francofiliasta. Jos televisiossa puhutaan ranskaa, laitan ääntä isommalle ja keskityn kuuntelemaan, vaikka kyse olisi kuivakasta eu-politiikasta. Kotimaisen politiikan lisäksi jaksan kiihtyä ainoastaan Ranskan tilasta, missä onkin ollut kiihtymistä uuden presidentin myötä. En ole koskaan käynyt Ranskassa, ja ehkä juuri siksi kaipaan sinne ja poden jatkuvasti pientä matkakuumetta. Järjetöntä - mutta juuri siksi niin ihastuttavaa.

Luultavasti en myöskään osaa pidättäytyä hakemasta opiskelemaan käytännöllistä filosofiaa. Käytännöllistä ennen kaikkea sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden vuoksi, vaikka kielifilosofia olisi myöskin antoisaa. Tämän kertoo oikeaksi se mahaa kipristävä jännittynyt innostus, jonka ajatuskin opiskelusta saa aikaan. Se ei ole pelkästään ihan mielenkiintoista, vaan hirveän mielenkiintoista ja innoittavaa. Olen siis hullu - ja mitä todennäköisimmin vailla opiskelupaikkaa ensi kesänä. Yhtäkaikki, mahaa kipristävä innostus on se hullu tunne, johon haluan luottaa. Ei se johda pahaan. Välivuodenhan pidän kuitenkin.

Kolmas vaihtoehto nousee pintaan tiedostavan ja järkevän ajattelun puuskinani. Haaveilen ruuan suhteen omavaraisesta elämästä luomumaatilallani. Ruoka on niin olennainen osa elämää, ettei ole se ja sama mistä sen hankkii ja miten se on tuotettua. Tuntuu äärimmäisen tekopyhältä toivoa parempaa maailmaa, kun ei itse ole valmis tekemään juuri mitään sen hyväksi. Lisäksi odotan energiakriisiä ja kaikkia muitakin mahdollisia kriisejä, jolloin teoreettisesta humanistista viimeistään tulee työtön ja turha. Kärsin vain idealistin ongelmasta - innostunut mieli mutta käytännönläheisestä työstä vieraantunut ruumis. Uskon kyllä, että voisin olla onnellinen. Ihmiselle on luontaista käyttää sekä päätään että ruumistaan, työskennellä kokonaisvaltaisesti. Oppisin siihen varmasti. Silti kaikki vain nauravat ajatukselleni, ei minusta kenenkään mielestä olisi siihen. Ei kai sitten. Maalaistalon poika voi kyllä edetä korkeakoulutetuksi teoreetikoksi, mutta akateemisen perheen lapsen tulevaisuuteen ei sovi maanviljelys. Miksi se on niin mahdotonta?

Pitäisikö minun vaan myöntää urbaaniuteni? Alistua ajatukseen että olen kaupunkilainen, pidän liikaa helposta elämästä lähellä palveluja ja tapahtumia? Olen cityhippi, joka puhuu kovasti luonnonsuojelun ja lajien säilyttämisen puolesta, mutta ei itse osaa nimetä linnuista kuin talitintin ja pulun?

Ehkä minun täytyy.

Täytyy myöntää olevani ainakin jotakin siihen suuntaan. Luonnonläheinen kaupunkilainen, niin kuin jo monta sukupolvea ennen minua on ollut. Vietän mieluusti kesät maalla, kuljen metsissä ja opin nimeämään linnut ja kasvit, soutamaan verkot ja keräämään marjat ja sienet, mutta elän arkeni kaupungin valojen loisteen piirissä, joka himmentää tähtien valon.

Tässä uudessa kodissa, vanhempieni talossa, nukun kirjastohuoneessa. Äidin hyvin varustettu kirjahylly on liian houkutteleva, jotta saisin nukuttua yöni rauhassa. Olen hiukan kateellinen, vaikka myös ylpeä tuollaisesta äidistä. En minä tahdo hänen jälkiään kulkea, ja kuitenkin hänen kirjahyllystään löytyvät niin monet klassikot, joita tahtoisin omistaa, ja mielenkiintoista tieteenkirjallisuutta opiskeluhistorian (kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa) myötä. Viime yönä luettavaksi tarttui Orwellin Vuonna 1984. Lista kirjoista, jotka täytyy lukea, pienenee yhden niteen verran vielä tämän yön aikana.

Vuonna 1984 on hyvä. Ahdistava, tottakai, ja niin osuva. Saa vapauteensa tottuneen länsimaalaisen kuluttajapiruparan muistamaan, kuinka tärkeää todellinen vapaus onkaan. Kuinka paljon arvostankaan tätä ajattelun-, sanan- ja teonvapautta. Että saan olla ja nauttia elämästä, lukea rauhassa kirjaa ja juoda teetä, saan rakastaa, maata raukeana sängyssä ja puhella. En tiedä, onko Blair jättänyt kirjan lukematta, vai lukenut sen liiankin hyvin mutta väärin ymmärtäen. Amerikka taas yrittänee ylläpitää jatkuvaa sotaa, uskoen lauseeseen "Sota on rauhaa." Surullinen tämä maailma.

Kotiinpaluu, jotenkin

2007-06-07T12:49:00.000+03:00

Oravainen tuli ihmettelemään ja syömään pähkinöitä aivan vierelle, kun nautimme Jennin kanssa kesästä ja hyvästä valkkarista heidän pihakeinussaan.

Elän kansallisromanttista vaihetta. Talven inhorealismin olikin jo aika väistyä.

Kotiinpaluu tuntuu hyvältä, kun maisema bussin ikkunan takana vaihtuu mäntykankaiksi ja horisontissa siintävät siniset vaarat. Kuitenkin täälläkin on hellekesä, tuomet täydessä kukassa.

Käytiin mummun kanssa istuttamassa kukkia haudalle, jonka jälkeen mummu huolehti ravitsemuksestani itseleivotuilla karjalanpiirakoilla ja marjasekoituksella. Sovitin kansallispukua ensi kevään lakkiaisia silmällä pitäen, mikä vain vahvisti kevätjuhlassa iskenyttä ideaani. Kansallispuku on ihana, hieno ja näytän kauniilta siinä. Mummun itsekutomat yli 50 vuotta vanhat pukukankaat, joissa on ajan tuoksu, tuovat pukuun ansaittua arvokkuutta.

Ensimmäinen yö kuluu aina juurille palaamiseen. Kyselin äidiltä sukuhistoriasta, jota on tutkittu liiankin hyvin; historiaansa voisi hukkua. Sanovat, että olen tullut vanhaksi, kun alan kiinnostua juurista, menneisyydestä. Tuntuu tärkeältä tietää mistä on tullut, oppia näkemään itsensä osana suurta jatkumoa. Se luo elämälle tarkoitusta. On helpompaa mennä eteenpäin kun on tukeva pohja. Keskityin selvittämään itselleni Naakkaniemen sukua, tunteakseni seiniltä tuijottavat kuolleet sukulaiset. Sillä jos Naakkaniemessä yksin ollessani kummittelee, eivät sukulaisten haamut voi minua pelottaa, kun osaan puhutella heitä nimeltä.

Yöllä katselin vanhoja valokuvia, hellyyttäviä. Puhun aina lapsuudestani ja sen tapahtumista, kun taas viime vuosista en osaa sanoa mitään.

Olen soittanut pianoa, tunnelmoinut. 20gt musiikkia katosi tietokoneen viimeisen hajoamisen aikana enkä voi kuunnella täällä mitään, täytyy siis soittaa. Tahtoisin jo Mäntyharjuun, mutta toisaalta täälläkin on hyvä. Lähtö jäänee sunnuntaihin, huominen on liian pian ja lauantaina käydään viemässä mökille puita. Haluavat minut työtä tekemään ja toisaalta minä haluan hetkeksi hengittämään pohjoisen ilmaa. Metsässä Hakkerin kanssa olen kotonani, en halua muuttua luonnosta vieraantuneeksi kaupunkilaishipiksi.

"Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä
hienohelma hyppelee
ja kultakiharat liehuu."

2007-06-03T18:32:00.000+03:00

Kaunis viikonloppu oli, tuntuu vihdoinkin lomalta. Alex toi mukanaan rommiteetä ja toista hedelmäistä mustaa teetä, mutta ennenkaikkea itsensä. Sain koulusta vähän rahaa, ajattelin että mielikuvituksekkaista poissaoloselityksistä, mutta oikeastaan hyvästä keskiarvosta. Vietettiin ranskalaista piknikkiä (pique-nique) Hupisaarilla kera patongin, valkohomejuuston, viinirypäleiden ja valkkarin. Paljon sanoinkuvaamatonta, oltiin vain. Tuossa vaiheessa oleminen onkin tarpeeksi, sanoi äiti.

En pidä hyvästelystä, se tuntuu niin lopulliselta. Koetin livetä koululta kevätjuhlan jälkeen vähin äänin, ettei kukaan huomaisi, ettemme näe ehkä koskaan. Etten itsekään huomaisi. Asemalta kävelin pois hiljaa ja tyynenä, vaikka tuntuu, ettei yksin ole enää kokonainen.

Rakastan rautatien tuoksua. Sitä auringossa paahtuvien kiskojen tuoksua, jonka tuntee Linnanmäen vanhassa vuoristoradassa ja kävellessään rautatien vierellä heinikossa. Istuin pitkän aikaa alikulkutunnelin yllä, raiteiden vierellä, kuuntelin sydäntäni, sen pelkoja ja toiveita, sekä Baikonuria.

"katson tätä jumalanhylkäämää ratapihaa taas
ruoho nousee ruskeana kiskojen välissä
istun suojaan penkille, tuulen hampaat puraisee
aseman hormit jäähtyneet pikkulintujen kodiksi"

Ystäväni Suomussalmelta soitti: Eräs poika oli ampunut neljä vuotta nuoremman entisen tyttöystävänsä ja itsensä. On siitä kai ollut uutisissakin. Tuntuu ihan kamalalta, ei tällaista pitäisi olla, ei tapahtua. Suren liian pian katkenneita nuoria elämiä, suren kaikkien läheisten surua. Tiedän lööppien mässäilevän sillä tänään, tuntuu irvokkaalta. Ihmiset yrittävät ymmärtää tapahtunutta, jota ei voi ymmärtää. Vieraat ihmiset luulevat uutisoinnin perusteella tietävänsä kaiken ja antavat lausuntojaan. Iltapäivälehdet ovat kaameita. Tapahtunut horjuttaa Sumilla koko yhteisöä, kolahduttaa. Jossain määrin tunnen itsekin vielä olevan sitä yhteisöä, tunnen sen ahdistuksen.

Vietin neljätoistavuotiaana juhannusta sen pojan kanssa samassa porukassa. Se oli ihan mukava poika silloin. Käytiin uimassa, juotiin kaljaa, kuljettiin toisiamme tukien ja istuttiin aamuyöstä nuotiolla vierekkäin lämmitellen. Ystävinä vain. Tyttöä en tuntenut.

Tuntuu ihan kamalalta.

Sitten vielä ihmetellään, mikä sai muuttamaan pois. Jos olisin jäänyt, olisin voinut hajota niin kuin monet muutkin. En tahtonut jäädä tukahtumaan, ahdistumaan. En sano, etteikö siellä voisi elää hyvää, mielekästä elämää. En vain osannut omalla kohdallani mielekyyttä luoda sinne, en nyt kun sydän on nuori ja tahtoo nähdä muutakin kuin pihakuusen.

2007-05-31T21:59:00.000+03:00

Jos joskus tuoksun maanläheiseltä niin nyt: värjäsin hiukset hennalla ja pesin mäntysuovalla. Maa ja metsä minussa. Nyt kelpaisi peikkotytön juosta avojaloin rantaan katsomaan auringonlaskua.

Päivitystaukoa luvassa - suuret onnittelut uusille ylioppilaille, iloisia juhlia ja hyviä päättäjäisiä myös kaikille muille lomalle pääseville otuksille!

Valo viipyy matkallaan

2007-05-31T15:41:00.000+03:00

Heräsin täydellisesti 8.20,
ulkopuolisen tietoisuuden ohjaamana
Radiossa ensisoitossa kesäsinkku Kuolemaantuomitut
Mikä nimi! mutta sellaisiahan me olemme
Onko kuolema kuitenkin enemmän lahja kuin tuomio?
Nojasin kirjoituslipastoon,
Yrjänä lauloi minulle sekaisesta elämästäni

Laulu on Yrjänän mukaan "suuruudenhullun ihmisen yritys itsekritiikkiin"

Koulussa on valoisaa, lähtemisen tunnelma ilmassa
Ihmiset juttelevat tuntemattomille hymy kasvoillaan
Stakesin terveyskysely herättää hilpeyttä
Oletko hyväillyt vaatteiden päältä?
Oletko hyväillyt vaatteiden alta tai alasti? (!)
Kuinka helppoa ikäistesi on ostaa keskiolutta tai siideriä?
(x) Erittäin helppoa

Draamaryhmän näytelmä Luokan vihollinen sai kyyneliin
Puhdistavaa, kykenen vielä tuntemaan, liikuttumaan
suomalainen kansanlaulu herättää syvällä uinuvan haikeuden
vuosisatoja vanhaa sisäänrakennettua kaihoa
aina on ihmisiä jotka haluavat auttaa, välittävät

Koulu ei ole aivan karannut käsistä
elämänkatsomustieto 10, rohkaisee syksyn koetukseen
Isoveli lukee kesällä filosofian perusopinnot - minäkin tahdon,
mutta enemmän tahdon loman
On niin monta kiinnostavaa asiaa
Onneksi aika ei lopu.

Tietokone uudelleenkäynnistää itseään loputtomasti
kuinka käy kirjallisuustutkielman sirpaileiden sen kovalevyllä?

Kesä on todellakin tullut
tuoksun tuntee ilmassa, lämpimässä tuulessa
ihmiset ovat heränneitä, toiveikkaita
kahvia terassilla ja uusi Voima
Sydän hyppii.

Eikö se riitä?
Siellä aukeavat kultaiset portit päivään uuteen
ja vielä pyörii maa

Eikö se riitä?
Sinua rakastetaan paljon ja aina enemmän
ja sinuun luotetaan

Joskus se riittää.

ja sinä kuljet läpi hehkuvan maailman

2007-05-30T22:44:00.001+03:00

Blogini merkittävät tapahtumat menevät minulta aivan ohi. Sivulause täytti yhden vuoden 21.5., mutta koska nettipäiväkirjan kirjoittaminen alkoi jo elokuussa 2004, muistan vuosipäivää yleensä silloin. Toiseksiviimeisin viesti sarjakuvineen oli Sivulauseen kahdessadas, enkä huomannut sitäkään kuin jälkeenpäin. Toisaalta, kuten isoisäni aina sanoi, ei täysissä luvuissa ole mitään hienoa, alkuluvut ne vasta ovat jotakin! Hän piti alkuluku-syntymäpäiviä suuremmassa arvossa kuin pyöreitä vuosia, mikä on minusta hauskaa. Varsinkin kun ensivuonna voin juhlistaa alkulukuikää.

Suhteeni bloggaamiseen? Ennenkaikkea kirjoitan selvittääkseni itseäni ja muistaakseni myöhemmin, mitä elämä oli. En silti tekisi tätä ilman lukijoita. Ajatus, että kirjoittaa jollekin, tekee kirjoituksesta mielekästä. En minä itselleni halua kertoa asioista, tapahtumista, jotka ovat kirkkaana mielessäni, haluan kertoa toiselle. Pelkkä lukijan, sinun, mahdollinen olemassaolosi riittää. Bloggaamisesta ei ole kuitenkaan tullut minulle kovin yhteisöllistä harrastusta, en ole saanut blogiystäviä ja yllätyn vieläkin, jos joku vieras sattuu kommentoimaan jotakin mukavaa. Linkeistä löytyy muutamia blogeja, joita itse seuraan, ajatuksena että ne voivat kiinnostaa myös samanhenkistä lukijaani.

Olin kovin matemaattinen ja ratkaisin kokeessa todistustehtävän piirtämällä ja kirjoittamalla. Jäin kouluun, juttelin ihmisten kanssa, aika kului arvellessa. Sitä varten viimeiset päivät kai ovat, viimeisiä höpötyshetkiä ennen yksinäistä kesää. Ei yksinäistä huonossa mielessä, mutta monia ihmisiä en kuitenkaan tule näkemään ennen syksyä. Joitakin en ehkä koskaan, mikä on kovin haikeaa. Kevätjuhla voi olla pelottavan liikuttava, sillä pidän monista abeista kovin paljon. Eikä koulu ole enää sama ilman heitä, jotka ovat minulle siellä aina olleet. Tavallaan on hankalampaa jäädä kuin lähteä. Lähtijälle kaikki on uutta ja vierasta, mutta jäävän ympärille ja tyhjää tilaa. Ensi vuonna kun itse lähden, samanikäiset ystäväni lähtevät, on haikeus eriluonteista. Siihen sekoittuu niin paljon toiveita ja iloa tulevasta ja tunne siitä, että jotain on saanut aikaan, päätökseen. Pelkoakin, kuin huimaavan korkealla kalliolla auringonvalossa seistessä. Ainakin toivon, että uusilla ylioppilailla on tällainen olo, vaikka itse jään kaipaamaan lukuisia ihmisiä, joihin ei tule pidetty yhteyttä, joita ei enää näe.

Menin kirjaston lastenosastolle tunnelmoimaan; nyt kun on päässyt aikuisen ikään voi jo nostalgisoida lapsuuttaan. Luin Janoschin kirjan Oi, ihana panama, joka oli ihanampi kuin muistinkaan sekä Elsa Beskowin Täti vihreä, Täti ruskea ja Täti sinipunainen. Aloin nuokkua, havaduin ja lähdin kotiin. Päiväunista tuli pitkät, yli neljätuntiset. Unessa valmistauduin CMXn keikkaan, kommuunissamme oli outoa, mutta mukavaa väkeä, ja kiireestä ja sähellyksestä huolimatta ehdin keikkapaikalle, jossa ei edes ollut odottamaani tungosta. Näin monia ihmisiä ja sirkuskoululaisten esityksen, mutta heräsin juuri ennen keikan alkua.

Tämä kevät toistaa rytmiltään viime kevättä. Vuorokausirytmi heittelehtii kun on niin valoisaa, nukun vuorokaudessa kaksi lyhyempää jaksoa, en yhtä pitkää yötä. Väsyn itseeni kun en nuku, väsyn elämään, pidän lomaa pelastuksena. Olen rikki eri tavalla kuin silloin, kuitenkin ehjempi ja tyytyväisempi, rakastuneempi. En voi pahoin, en joudu silittämään itseäni uneen. Silloin pärjäsin koulun kanssa, muun elämäni oikein en, nyt on toisin päin. Kyyneleitä ei enää ole, se johtuu kai pillereistä luopumisesta, en itkeskele juuri lainkaan. Hyvä on ettei tapahdu yllätysitkuja, jotka pelottavat muita, mutta myös kaipaan itkun puhdistavaa vaikutusta. Kun itkusta on tullut osa minua, tapani toimia, on sen puuttuminen yhtäkkiä hämmentävää.

2007-05-29T17:35:00.000+03:00

Opettajat ovat inhimillisiä ja ihania, ainakin meidän koulussa, ainakin suurin osa. Biologian koe jää syksyyn, mutta opettaja oli hyvin vakuuttunut ettei se haittaa minun tapauksessani ja sanoi, ettei se ole niin vakavaa, se on vain yksi kurssi. Ehkä tosiaan on niin. Yhteiskuntaopin opettaja taas oli sitä mieltä että kun minulla on jo erinomaisesti mennyt koe pohjalla, olisi sääli uusia koko kurssi, kun olen tutkielmaa kuitenkin hyvällä tahdolla tehnyt. Palautusaikaa syksyyn. En olisi uskonut, että opettajilta löytyy noin paljon hyvää tahtoa ja uskoa minun. Ihmiset aina uskovat minuun paljon enemmän kuin itse uskalla uskoa, mikä kannustaa myös täyttämään heidän odotuksensa. Tuota kuulemma erinomaisesti mennyttä koetta vain ihmettelen, ilmeisesti talouskasvua käsittelevä hiukan kitkerä esseevastaus, oli hyvä - kirjaa en saanut luettua edes kokonaan ja työttymyysesseen kirjoitin maalaisjärjellä. Saan sen kai käsiini sitten kun tutkielman luovutan. Tarvitaan vain hiukan lisää aikaa ja paljon lisää itsekuria, tahtoa.

Opinto-ongelmat lähes selvitetty, huomenna käyn piirtämässä totuustauluja ja sitten muutama hassu päivä täyteohjelmaa. Koulun vuosikirja ilmestyi tänään, luonnehdintoihini on ilmaantuneet sanat lukutoukkaystäväinen, hippiläinen ja kofeiinitabletit. Viimeksi mainittu ihmetyttää, enhän ole syönyt kofuja koko vuonna, vain lainannut niitä joskus jollekulle väsyneelle, hippiläinen puolestaan hymyilyttää. Vuosikirjassa löytyy myös kirahvinovellini, kevättalvisia tunteita ja eropohdintaa proosan muodossa. Se oli terapeuttinen kirjoitustyö, pakotti kohtaamaan itseään. Ehkä se voi antaa jotain myös jollekin muulle. Ehkä ei.

Päivä on kaunis. Ehdin ranskan kokeen jälkeen vielä euron kahville ja join café mochaa aurinkoisella rotuaarilla. Toinen hässäkkäpäivien juliste oli irrotettu, en aina ymmärrä koulumme käytäntöjä (missään ei informoida edes siitä, missä ylipäänsä saa informoida, ja oppilaiden ilmoitustaulu on käännettynä seinää päin). Siitä huolimatta olen huomannut tottuneeni kouluun, nyt lähes kahden vuoden jälkeen kotiutuneeni sinne. Saattaa olla oma itsensä, laulaa ääneen kulkiessaan käytävällä eikä enää arastele ihmisiä, enää silmät eivät ole pelokkaan villieläimen. Koulun jälkeen menin antikvariaattiin etsimään jotakin ranskankielistä musiikkia, mutta ostin Marguerite Durasin kirjan Jokapäiväinen elämä, jossa on esseitä, kirjoituksia hänen elämästään ja elämästä yleensä. Luin sen joskus viime vuonna, ja ostin nyt, sillä eräs katkelma jäi mieleeni pyörimään. Bloggasin aiheesta yli vuosi sitten samoja ajatuksia, joita voisin kirjoittaa nytkin.

Durasin teksti viiltää, ehkä se on liian totuudellista ja olen vieläkin liian nuori. Haluan uskoa rakkauden mahdollisuuteen, vaikka välillä tuntuu etten rakasta kuin luontoa, elämää itsessään, ihmisiäkin, mutta vain ihmisiä osana kaikkeutta. Pelkään, että minusta tulee kuitenkin onneton. Pelkään, että hankin itselleni lapsia, muutaman pienemmän ja yhden partasuisen, haluankin sitä, mutta pelkään etten osaa olla onnellinen. Ei minusta ole huolehtimaan kenestäkään, ei nyt eikä välttämättä koskaan. Duras saa pelkäämään ja ahdistumaan, mutta silti sitä on pakko lukea. Joskus on nähtävä kipeätkin asiat. Olen väsynyt olemaan feministi, väsynyt muuttamaan syvään juurtuneita rakenteita, jopa mieleen juurtuneita sellaisia; tahtoisin olla vain mies. (Vaikka kukapa tietää, onko meissä niin paljon eroja.) Mutta minulla on naisen ruumis, naisen vietit ja naisen tavat tuntea, johtuvat ne sitten biologisista seikoista tai kulttuurin, kasvuympäristön vaikutuksesta, yhtäkaikki. Tahto alistua ja pitää koossa, rakentaa, säilyttää ja hoivata, suojella pahalta. Minulla ei vain ole kykyä.

Tai ehkä Duras on väärässä, ehkä pelkkä katkeroitunut ja yksinäinen vanha nainen, kirjailija, jolla on ongelmia itsensä kanssa. Varsinkin miehet usein huutavat vastaan, sillä Duras on suora eikä säätä kumpaakaan sukupuolta, ei säästä ihmisiä. Emme me halua nähdä itseämme täyttämässä valmiita rooleja, samaa vanhaa kaavaa ja typeryyttä, vaikka niin väistämättömästi tapahtuu. Emme halua myöntää.

"Miehen, aivan kuten lastenkin tarpeet on tyydytettävä. Naiselle se on niin ikään nautinto. Mies pitää itseään sankarina, kuten lapsikin. Mies pitää sodasta, metsästyksestä, kalastuksesta, moottoripyöristä, autoista, kuten lapsikin. Kun mies nukkuu, sitä ei voi olla huomaamatta ja naiset pitävät miehistä juuri sellaisina. Turha teeskennellä. Me pidämme viattomista, julmista miehistä, me pidämme metsästäjistä, sotureista, pidämme lapsista."

Toinen puoli minusta ei edes halua sitä kykyä. Kykyä muuttaa rikkonaisia arkitoimia sujuvaksi rutiiniksi, niin että mies ajattelee sen tulevan luonnostaan kuin sade. Tai niin että mies ei edes ajattele sitä, kaikki vaan sujuu kodeissa niin ihan itsestään. Sitä se on vieläkin, vaikka puhutaan tasa-arvoistumisesta. Olen nähnyt monia koteja, olen elänyt kotonani, jossa isä kyllä laittaa ruokaa, mutta hänellä on kiusallinen tapa pitää itseään sankarina ostettuaan muutaman perunan. Mutta mitäs siitä. Miehelle kotityö on tehtävä, naiselle kotityötä ei ole vaan nainen on koti. Kärjistän kuin Duras. Ei meillä ole ollut kotiäiti, meillä on ollut koti-isä, työttömyyden vuoksi tosin, ei vapaaehtoisesti. Silti äiti on se, joka on huoltanut lapset, siivonnut, laittanut kodin. Toki isä teki mitä pyydettiin, muttei luonnostaan. Tiedän, ei minua kukaan pakota sellaiseen malliin, mutta tiedän myös luontoni, alkaisin toteuttaa sitä vahingossa. Tiedän, eivät miehet kiusallaan ole sellaisia, heidän viettinsä ovat vain toisenlaiset. Mika siis pelottaa? Se, ettei minulla ole kykyä. Koti olisi aina sotkuinen ja minä kiukkuinen, koska en olisi tarpeeksi hyvä itselleni. Siksi pelkään tulevaa mahdollista perhe-elämää.

Vastalauseidenne vuoro, jos saatte selvää ajatuksenjuoksustani ilman Durasin pohjatekstiä.

Miksi ihmeessä edes mietin tuollaista? Olen kahdeksantoistavuotias nuori ihminen, jonka pitäisi vain nautia elämästä, vapaudesta ja rakastumisesta. Mitä perhe-elämä minuun kuuluu?